#11 Stairs

Vuonna 1984 vanha leskeksi jäänyt rouva, joka oli täysin liikuntakyvytön ja pyörätuoliin sidottu eli itsekseen kaksikerroksisessa talossa. Aina hänen puolisonsa mysteerisestä kuolemasta lähtien, hän vaati avustajan, joka kävisi hänen luonaan päivittäin auttamassa häntä jokapäiväisissä tehtävissä. Mikä teki siitä vieläkin vaikeampaa, oli fakta, että talon kaksi kerrosta oli yhdistetty vain vanhalla portaikolla sisällä. Kun vanhan rouvan tarvitsi liikkua kerrosten välillä, avustajan pitäisi kantaa hänen heiveröinen kehonsa kuin pikkulapsi, portaat ylös ja alas. Yhtenä päivänä poliisi sai  puhelun leskirouvalta. Siellä oli tapahtunut murha.

Koska poliisiyksiköt olivat siihen aikaan niukassa, ja murhaaja oli jo paennut paikalta, vain yksi etsivä lähetettiin tekemään alustavaa rikospaikka raporttia. Hän saapui katsomaan avustajan harallaan olevaa ruumista lattialla, äänihuulet irti revittynä verilammikossa talon ensimmäisessä keroksessa, vanhan pyörätuolissa olevan rouvan katsoessa häntä portaikon huipulla aloillaan ja hiljaa, nähtävästi shokissa. Hän saattoi välittömästi poissulkea hänet epäillyistä, johtuen hänen kykenemätömyydestään liikkua ylös ja alas portaita, ja koska hän oli ansassa siellä ylhäällä murhan aikaan. Se oli samankaltainen hänen puolisonsa kuolemaan monia vuosia sitten, joka oli tukehtunut nukkuessaan sohvalle alakerrassa.

Etsivä puki hanskansa, otti kuvat, pyyhki todisteiden varalta, ja peitti ruumiin, kunnes kuolemansyyntutkija saapui myöhemmin - kaikki rutiini toimenpiteitä. Hän tutki talon alakerran johtolankojen varalta, sitten kysyi vanhalta rouvalta voisiko katsoa yläkertaa. Rouva väitti, että hän oli yläkerrassa koko ajan ja ettei kukaan häntä lukuunottamatta ole ollut siellä tuona päivänä, mutta tuosta välittämättä etsivä nousi portaat siinä missä rouva epäröiden siirtyi syrjään.

Portaikon takana, siellä oli kapea käytävä, ja kolme suljettua ovea sen varrella. Hän katsoi jokaisen oven taakse, tyhjän makuuhuoneen - ei mitään, kylpyhuone - ei mitään. Hän tuli ahdistuneeksi tehdessään hitaasti matkaansa viimeiselle makuuhuoneelle, missä vanha rouva nukkui. Hän avasi sen ja kaikki näytti normaalilta. Sänky, vaatekaappi ja yöpöytä sekä lamppu. Hän tutki jokaisen seinän huoneessa kauhuissaan, mutta se ei ollut se mitä hän löysi, vaan se mitä hän ei löytänyt, mikä sai hänet pysähtymään välittömästi jäljilleen ja hitaasti tavoittelemaan asettaan sen kotelosta. Se oli yksityiskohta, niin vähäinen, että he olivat täysin unohtaneet sen viimekerralla tutkiessaan puolison kuolemaa. Yläkerrassa ei ollut puhelinta. Yhtäkkiä hän kuuli melua, vetäisi aseensa ja ryntäsi ulos huoneesta, vain löytääkseen tyhjän pyörätuolin portaikon huipulta.

#10 The Sandman

"Ne jotka nukkuvat päivällä ovat tietoisia monista asioista, mitkä pakenevat niitä jotka nukkuvat vain öisin"

—Edgar Allen Poe, "Eleanora"

 ***

  "Mene sänkyyn odottamaan Nukkumattia."

Vaikka se tuli ulos Jamesin suusta se tuntui hänestä oudolta asialta sanoa, ja hän ei ollut varma miksi hänen täytyi, mutta jostain syystä se toimi: Daniel meni sänkyyn.

Seuraavana aamuna, kuitenkin, hän kysyi: "Miltä Nukkumatti näyttää?"

James oli tekemässä aamupalaa. Daniel istui pöytään, lyhyet jalat heiluen tuolinsa alla. "Ei miltään, oikeastaan," James sanoi. "Se on vain sanonta."

"Mitä se tarkoittaa?"

"Vain jotain, mitä ihmiset sanovat." Hän laittaa lautasellisen munia Danielin eteen ja pussaa hänen päätään. Hän ajatteli sen olevan sen loppu.

Kunnes hän näki Nukkumatin itse.

Hän oli menossa sänkyyn ja pysähtyi Danielin huoneelle katsahtamaan häntä nukkumassa, kuten hän usein teki. Se oli kuin rutiini varotoimi, joten kun hän näki kalpean, alastoman miehen istumassa Danielin sängyn reunalla, keinumassa edes takaisin, häneltä kesti hetken prosessoida näkemänsä.

Hän reagoi tavalla, jolla kuka tahansa isä tekisi, tietenkin: Hän juoksi huoneeseen huutaen ja hetken hän ajatteli hyökkäävänsä tunkeutujan kimppuun, mutta sitten mies sängyllä kääntyi, ja silloin James näki, että se ei oikeastaan ollut mies: se oli kalpea, luikero otus, karvaton ja kieroutunut, sen nivelet kääntyivät vääriin suuntiin ja sen keho oli muodoton itsessään. Kun se liikkui, se oli kuin hullu sätkynukke tanssimassa lavalla.

James jähmettyi. Kipittävä olento katsoi häntä. Hän tunsi leviävän lämmön ja hän tajusi laskeneen alleen. Vain kun hän muisti, että Daniel oli vielä sängyssä, tuijottamassa rikkinäisen muotoista olentoa istumassa jalan päässä, hän sai takaisin rohkeutensa toimia. Hän nappasi Danielin ja juoksi. Käytävällä hän kääntyi katsoakseen seuraako olento heitä, mutta se ei seurannut. Hetken se katsoi ja sitten, liikkuen kuin stop-motion painajainen, se ryömi ikkunalle ja hyppäsi ulos, vain jättäen aaltoilevat verhot merkiksi katoamisesta.

Jamesin oli hankala puhua poliisille. Hän raportoi murrosta, mutta kun pyydettiin kuvailemaan tunkeutujaa, hän ei tiennyt mitä sanoa. Miten hän voisi saada keittiön pöydässä istuvan tavallisen miehen sinisessä uniformussa ymmärtämään olennon jonka hän oli nähnyt, samalla kun hänen kaksi kollegaansa tutkivat taloa? Hän ei pystynyt ymmärtämään sitä itsekään.

Asian teki pahemmaksi se, että Danielin muistikuvat eivät vastanneet Jamesin kanssa; Hän kuvaili tavanomaisen näköistä murtovarasta."Mies maskissa," hän sanoi. James mietti sitä: Oliko se ollut maski? Ei, sen olisi täytynyt olla kokonainen asu, ja yksityiskohtainen sellainen, jotain mitä voitaisiin käyttää elokuvassa. Eikä se selittäisi tapaa jolla se liikkui...

Mutta lopulta hän yksinkertaisesti toisti poikansa lausunnon: "Mies maskissa," hän sanoi. "Murtovaras." Valhe sekoitti häntä lähes yhtä paljon, kuin se mitä oli tapahtunut.

Tohtorit sanoivat ettei Daniel ollut vahingoittunut eikä hänessä näkynyt merkkejä ahdistuksesta. James oli helpottunut. He yöpyivät motellissa muutaman yön, kunnes he tunsivat olevansa valmiita tulemaan kotiin, ja silloin Jamesilla oli uusi turvasysteemi asennettuna, ikkunassa olevin kalterien lisäksi. Hän ei tykännyt niiden näkemisestä Danielin huoneessa, mutta se vaikutti ainoalta ratkaisulta.

James oli peloissaan tuona ensimmäisenä yönä talossa, mutta Daniel, outoa kyllä, ei ollut. Kysyttäessä oliko hänelle ok nukkua yksin, hän vain sanoi kyllä. Lopulta se oli James, joka löysi itsensä toivomasta ettei hän nukkuisi yksin. Hän oli valveilla koko yön kuunnellen ääniä mistä tahansa liikkuvasta talossa. Siitä huolimatta hän oli vakuuttanut itsellensä, että hänen muistikuvansa oli virheellinen ja, että se oli ollut normaali (vaikkakin luultavasti syvästi häiryyntynyt) mies hänen poikansa huoneessa, kun hän sulki silmänsä edes hetkeksi, hän kuvitteli kalpeat ja vääntyneet, epäinhimilliset kasvot. Hän löysi itsensä miettimästä, miksi minun taloni? Miksi minun perheeni? Hän tiesi, tietenkin, että siihen ollut syytä. Mutta silti hän mietti.

Kaksi viikkoa myöhemmin Daniel lakkasi puhumasta. James ei huomannut aluksi; lapset menevät välillä hiljaisten jaksojen läpi. Mutta lopulta hän yritti saada Danielin puhumaan, muttei saanut. Lopulta tuli selväksi ettei hän pystynyt.

He menivät takaisin tohtorille. Hänessä ei ole vialla mitään, mitä voisimme nähdä, oli diagnoosi. Oliko se trauma, James kysyi? Saattoi olla, he sanoivat. Joskus nämä asiat tulevat myöhemmin. Lapset voivat olla arvoituksia jopa niille ketkä tuntevat heidät parhaiten. He suosittelivat lasten psykologia, kehen Jamesilla ei ollut varaa.  Hänellä ei ollut totta puhuen edes varaa laskuun, jonka he antoivat hänelle nyt.

Mikään ei näyttänyt auttavan. Daniel saattoi kirjoittaa vastauksia kysymyksiin silloin tällöin, muttei ikinä enempää kuin kyllä tai ei.  Kun James saattoi kysyä häneltä mikä oli vialla, tai oliko hän nähnyt tai kuullut mitään joka pelotti häntä, Daniel vain tuijotti. Hän vaikutti salavihkaiselta ja hämmentyneeltä. James löysi itsensä kaipaamasta poikansa ääntä. Välillä hän halusi kuulla sen niin kovasti, että häntä sattui. Mutta vaikutti siltä, että Daniel ei puhuisi uudelleen, ennen kuin hän olisi valmis.

Jamesilla oli muita asioita mistä olla huolissaan, myös. Hän oli vakuuttunut, enemmän kuin syystä, että tunkeutuja ei ollut oikeasti poissa. Vaikka hälytys ei koskaan lauennut ja lukot ja kalterit pysyivät koskemattomina, hän oli varma, että hän kuuli liikettä yöllä. Ei normaalia liikettä:  ääni oli kuin valtava käärme luikertelisi talon läpi. Kun hän kuuli sen, hän kuvitteli hirvittäviä asioita. Mitään ei koskaan ollut siellä, kun hän meni tutkimaan, vaikka hän usein ajatteli jonkin vilahtavan hänen silmäkulmassaan, kalpean jalan tai muodottaman varjon, joka livahtaa karkuun heti kun hän kääntyi.

Hän harvoin nukkui, ja kun hän nukkui, hänellä oli aavemaisia unia.

Pian hän tajusi ettei hän ollut poistunut talosta viikkoihin lukuun ottamatta pankissa  ja ruokaostoksilla käyntejä. Hän tunsi olevansa sulkeutunut sisälle. Danielin ollessa mykkä, hänellä ei ollut ollut oikeita keskusteluja kenenkään kanssa viikkoihin, joten hän soitti äidilleen. Yhteys oli huono ja hänen äänensä kuulosti vaimealta, se oli siinä ja siinä oliko hän siellä edes. " Luulen olevani kunnossa, äiti," hän sanoi, pysähtyäen pyyhkimään hien käsistään ja sitten varmistaakseen, että kuuli Danielin leikkimässä viereisessä huoneessa. "Mutta asiat ovat olleet vähän karkeita. Meille murtauduttiin."

"Voi miten kauheaa!" Äiti sanoi. "Veivätkö he mitään?"

"Eivät. Vain juoksivat pois. Se oli kuitenkin outoa. En ole oikeastaan voinut hyvin sen jälkeen."

"Työskenteletkö vieläkin sairaalassa?"

"En äiti, lähdin viime vuonna, tiedät sen."

"Oh. No, oletko käynyt pitämässä hauskaa ulkona? Mites se mukava nainen jota näit viime vuonna, se joka soitti pianoa?"

James kurtisti kulmiaan. Hän aina kyseli tuollaisia asioita. Eikö hän tiennyt kuinka rankkaa on olla yksinhuoltajaisä? Että ei ollut aikaa? Hän oli sanomassa niin, kun jokin sai hänet pysähtymään.

"Äiti, onko ketään muuta linjoilla?"

"En usko?"

James oli varma kuulleensa sen siitä huolimatta: lyhyen, huohotus äänen jostakusta yrittämässä pidättää hengitystä ja epäonnistua siinä. Kylmä tunne hiipi hänen niskansa poikki. "Oletko varma ettei kukaan kuuntele toisesta puhelimestasi?"

"Kultaseni, ei ole toista puhelinta, olen puhelinkopissa, sen takia yhteys on niin huono."

Mikä sitten on-" James lopetti. Jos ääni ei tullut hänen päästään, sitten...

Hän pudotti luurin ja ryntäsi käytävälle. Luuri roikkui koukustaan, koskemattomana. sydän hakaten, hän kiirehti autotalliin; varapuhelin oli työpöydällä. Ketään ei ollut näkyvissä. Mutta oliko ollut? Oliko joku ollut täällä kaiken aikaa, kuuntelemassa tätä puhelua, ja sitten luikerrellut tiehensä? Saattoiko se olla täällä jopa nyt?

Seuraavana päivänä hän otti ylimääräiset rinnakkaisliittymän puhelimet pois. Hän jopa täytti liittimet kumi sementillä. Daniel katsoi häntä työssään, silmät uteliaina, mutta James ei tarjonnut selitystä.

Hän alkoi järjestämään Danielille kevyttä fyysistä testiä joka viikko. Hänen CNA koulutuksensa oli hieman ruosteessa vuoden työkyvyttömyyde jälkeen, mutta et koskaan oikeasti unohda. Se oli absurdi asia tehdä, tietenkin; vaikka Danielin käytökselle olisikin fyysinen syy, se ei olisi mitään, mitä hän voisi löytää tällä keinolla. Ja hän oli jollain tasolla tietoinen, että se oli pakonomaista käytöstä. Siitä huolimatta, se sai hänet voimaan paremmin.

Yhtenä aamuna James laittoi stetoskoopin kalvon Danielin rintaa vasten, mutta ei pystynyt paikantamaan sykettä. Hän liikutti kättään etsiessään oikeaa kohtaa, hyödyttömästi. Sitten, testatakseen sitä, hän kuunteli omaa sydämen rytmiään; se tuli läpi tasaisesti ja selvästi. Mutta kun hän tutki Danielia uudestaan, hän ei kuullut mitään. Odottamattomana hänelle tuli ajatus Tin Manista "Ihmemaa Ozista", jonka rinta oli tyhjä kuin kattila.

Sairas tunne sekoitti hänen mahaansa. Hän heitti stetoskoopin maahan ja nappasi Danielia olkapäistä, katsoen känen kasvoihinsa. Daniel tuijotti takaisin kirkkain silmin. Hän jopa hymyili vähän, suunsa reunoilla. James tunsi kyyneleiden kihelmöinnin. Hän pyyhkäisi poikansa ylös käsivarsilleen ja halasi häntä, ja Daniel halasi takaisin. Sitten James laittoi paidan takaisin hänen päälleen ja lähetti hänet huoneeseensa leikkimään. Stetoskooppi, hän päätti, oli rikki. Hän heitti sen roskikseen.

Asiat menivät pahemmiksi. Jamesin kauhut eivät olleet enää vain yön pitkillä tunneilla. Nyt näytti siltä, että jokin hiipivä, jokin kipittävä ja viilettävä, jokin tuntematon melu jossain pimeässä nurkassa tai toisessa, täytti jokaisen sekuntin tästä päivästä. Ajatus siitä kuinka iso talo oikeasti oli, alkoi painaa häntä: Siellä oli niin monta huonetta joissa hän ei ollut aikoihin, niin monta paikkaa jollekulle-tai jollekin-muulle olla. Hän kuvitteli outoja figuureita pitämässä hallussaan loppua osaa kodistaan, kun hän ei ollut lähistöllä, sulautuen seiniin tai yhtyen varjoihin, milloin ikinä hän laittoikaan valot päälle tai avasi oven. Miten hän tietäisi jos ne olivat siellä? Miten hän koskaan tietäisi?

Pian hänen ei edes tarvinnut olla huoneen ulkopuolella kuvitellakseen sitä. Kun hän käveli portaita ylös, hän kuvitteli kalpeita figuureita kurkkimassa niiden alla. Kun hän meni alas käytävälle, hän kuvitteli ryömivän otuksen luikertelemassa seinien takana, varjostaen hänen jokaista liikettään. Jos hän istui liian kauan samalla tuolilla, hän kuvitteli, että se oli juuri hänen takanaan. Eikä häntä koskaan lohduttanut, kun hän kääntyi ympäri eikä löytänyt sieltä mitään, kun hän voisi vain arvata, että se tarkoitti sen liikkuneen, nopeasti ja hiljaa, uudelleen hänen taakseen. Minne ikinä hän ei katsonut juuri nyt, siellä hän ajatteli sen olevan.

Hän oli menettämäsä järkensä, hän tiesi. Ainoa asia, joka auttoi häntä tarrautumaan järkeensä oli, että Daniel näytti koskemattomalta. Lukuunottamatta hänen mykkyyttänsä, hänen käytöksensä oli täydellisen normaalia. Ja milloin ikinä hän näyttikään vaistoavan, että hänen isänsä oli levoton, hän saattoi halata tätä, tai puristaa hänen kättään, tai jopa hymyillä. Välillä, kun hän lähti huoneesta, James itki.

Yhtenä yönä hän löysi itsensä ryömimästä ympäri taloa ilman valoja kello kahdelta aamulla. Jos tunkeilija olento oli ottanut häirittäväksi hänen päiväsajan aktiviteetit, silloin hän saisi koston kohdaten sen sen omalla ajalla: yöllä. Ja todellisuudessa yö ei ollut hänelle enää sen pelottavampi kuin päiväkään. Ne merkitsivät lähes samaa.

Hän tallusti avojaloin alas käytäville, portaat ylös, käyttämättömiin huoneisiin ja niistä ulos. Joskus hän pysähtyi kuuntelemaan, toivoen paikallistavan sen äänen avulla; se oli viekas, hiipivä olento, hän tiesi, mutta se oli ajoittain kömpelö, ja se ei pystynyt aina pidättämään sen oudon muotoisia raajoja tekemästä erilaisia, epäsäännöllisiä askeleita. Pienin melu antaisi sen pois...

Siellä oli yksi huone, jossa hän epäili sen  viettäneen eniten ajastaan: ylimääräinen makuuhuone. Ei alkuunkaan makuuhuone, oikeastaan enemmän kuin kaappi, joka olisi tarpeeksi iso sängylle, jos yksi sellainen olisi tarpeeksi taipuva. Se oli maalaamaton ja matoton ja siellä kävi veto; hänen oli aina ollut tarkoitus remontoida se.  Hän ei tullut tänne kovin usein, koska hän ei pitänyt sen tyhjästä, käyttämättömästä ulkonäöstä. Se sai hänet ajattelemaan osiksi leikeltyä ruumista.

Hän tuli nyt sisään, silti. Jos olento olisi tehnyt pesän mihinkään paikkaan talossa, niin se olisi tämä. Tietenkään siellä ei ollut mitään nyt...mutta se ei tarkoittanut ettei siellä olisi ollut jotain.

Hän kirosi, liikuttaen kättään hiestä kosteaa päätä pitkin. Mikä häneltä jäi huomaamatta? Miten se piileskeli häneltä? Mikä oli sen salaisuus? Hän tähyili huoneen tyhjiin nurkkiin yksi kerrallaan, vieden kasvonsa muutaman tuuman päähän laastista ja lattialaudoista, jotta hän voisi olla varma-varma!-ettei siellä ollut sille tilaa piilottaa itseään.

Hehkulamppu lepatti. Hän jäätyi. Voi luoja, hän ajatteli...se oli katossa! Hän kuvitteli sen ryömivän yläpuolellaan kuin valtavan, kalpean liskon. Sillä tavalla se kulkee ympäriinsä, hän ajatteli, sillä tavalla se pakenee milloin vain, kun olen ajanut sen nurkkaan, se vain kipittää seinää ylös ja piiloutuu suoraan pääni yläpuolelle! Hän kuvitteli sen roikkumassa takanaan, kuin hämähäkki. Jos käännyn ympäri, hän ajatteli, se on siellä, riippuen kasvot kohti suoraan minua. Hän pidätti hengitystään. Hän ei halunnut kääntyä ympäri, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja; se oli hänen ja oven välissä.

Hiljaisen nyyhkytyksen kera, hän kääntyi kantapäillään.

Tietenki, hän oli yksin. Siellä ei ollut miestä katossa; hän tarkisti kahdesti. Ehkä se ryömi ulos ja odottaa häntä käytävässä...mutta kun hän katsoi sinne, rannikko oli jälleen kerran tyhjä. Sen olisi pitänyt olla helpotus, mutta se ei ollut. Kaiken jälkeen, sen on pakko olla täällä jossain. Jos katto ei ollut sen temppu, se vain tarkoittaa sen olleen jossain muualla, jonkin vielä oudomman, jopa ovelamman...

Hän meni Danielin huoneeseen. Hän ei ollut lopettanut Danielin katsomista öisin, kuten hän aina teki. Tällä kertaa, kuitenkin, oven avaamisen sijaan, hän kuunteli sitä ensin, painaen korvansa rosoista halpaa puuta vasten ja pidättäen henkeään, kauhuissaan että hän kuulisi kipittävän äänen esteen toiselta puolelta. Se mitä hän kuuli sen sijaan, järkytti häntä enemmän:

Daniel puhui jonkun kanssa.

James hätkähti sekuntiksi ja sitten, kun hän oli napannut henkensä, hän lähes potkaisi oven sisään. Daniel oli valmiiksi hereillä, todellakin, istumassa sängyllä, mutta hän ei sanonut nyt mitään. Valot välähtivät päälle ja James asteli puolivälissä huonetta ennen pysähtymistä, yhtäkkiä repäisten: Mitä hän halusi lisää, varmistaa, että hänen poikansa voisi puhua uudelleen, vai kenelle hän puhui?

Oven saranan narina ratkaisi asian hänelle. Hän juoksi kaapille ja vetäisi sen auki: siellä ei ollut mitään sisällä, tai ainakaan mitään minkä ei kuuluisi olla siellä. Hän pyyhkäisi vaatteita hengareissaan sivuun, mutta mitään ei ollut piilossa niiden välissä. Sitten hän raahasi lelulaatikon ulos ja tyhjensi sen lattialle: ei mitään. Hän tutki tarkoin paljaat seinät ja lattian ja, kyllä, katon, työntäen syrjään joka ikisen krääsän kappaleen ja hajanaiset turhat esineet, jotta hän pystyi olemaan varma, ehdottoman varma, että mikään ei piileskellyt.

Koko ajan Daniel katsoi häntä.

Muutaman sekuntin jälkeen James huohotti ja oli hiestä peitettynä ja kaappi oli tyhjä, eikä siellä ollut tunkeutujia eikä myöskään vastauksia sisällä. Se iski häneen hauskana, jotenkin, ja hän alkoi nauraa todella hiljaa. Hän potkaisi poikansa lelut tieltään mennessään istumaan sängylle huumaantuneena. Hänestä tuli tietoinen, kaikesta kerralla, monista asioista, ensimmäisen ollen, että hän ei ollut nukkunut päiviin ja ettei hän ollut lähelläkään oikeaa ajattelutapaansa. Toinen oli kuinka lähelle hän oli todella tullut menettää sen, lopullisesti.

Huomenna, hän päätti, he molemmat nukkuisivat iltapäivään ja kun he heräävät, hän ja Daniel lähtevät pois tästä natisevasta vanhasta talosta. Ei enää teljettyinä pysymistä vankien lailla, eikä lisää tarkistuksia, ja ei lisää unia hirviöistä. Hän ottaisi jopa kalterit ikkunoista. Se oli aika palata takaisin elämään kuin oikeat ihmiset. Se oli aika-

James näki sen, kun hän harjasi kätensä Danielin hiusten halki. Hän veti Danielin (hieman liian kovakouraisesti) lähemmäs. Hänen poikansa salli tutkimisen liikehtimättä levottomasti tai valittamatta Jamesin käpälöidessä hänen päänsä sivua, toivoen, että mitä hän näkee, voisi jotenkin lopettaa olemasta näennäistä. Hän tuijotti ja tuijotti, kunnes häntä sattui räpäyttämättä oleminen, mutta siellä ei ollut kieltoa mikä oli oikein hänen silmiensä edessä:

Danielilta puuttui korva.

Ei, hän tajusi pahoinvoinnin tullessa: molemmat korvat. Ei vaurioita, ei viiltoja, ei merkkejä, mistä ne olisivat voineet olla, yksinkertaisesti sileä, puhdas liha. Yhtä puhdas kuin Danielin hiljainen, turmeltumaton käytös.

James nappasi hänet käsiinsä ja juoksi aulaan. Hän ei ollut varma minne hän oli menossa tai mitä hänen oli tarkoitus tehdä sinne mennessään, hän vain tiesi, että ei ollut muuta tärkeämpää kuin saada hänen poikansa ulos tuosta talosta. Mutta heidän polkunsa oli katkaistu. Alaston mies istui käytävällä selkä heihin päin. Ei, ei mies. James tunnisti sen venyneet raajat ja kumarat hartiat. Kalpea olento kyyhötti reiseillään, keinuen edes takaisin, kuin se olisi halvaantunut. Se näytti olevan lähes kivuliasta. James halasi poikaansa lähemmäs ja perääntyi. Silloin hän kuuli Danielin äänen: "iis-ii."

James kääntyi Danieliin, ja hän kuuli äänen uudestaan:

"Iis-ii."

Mutta Danielin huulet eivät liikkuneet.

James katsoi takaisin kyyryssä olevaan hahmoon. Sen pää nytkähteli kuin lihaskouristus, kun se puhui :

"terve. iis-ii."

Jamesin suu kuivui. Vaati useamman yrityksen ennen kuin hän pystyi puhuman. "Älä kutsu minua noin."

"se on. tämän äänen nimi. sinulle."

"Mene pois. Jätä minun perheeni rauhaan."

"mutta minä olen. perheesi."

Mitä kauemmin se puhui, sitä vääristyneemmäksi ja hämäräksi ääni meni. Jäinen tunne painoi Jamesin vatsassa. "Kuka olet?"

"joku. kuka tuli käymään."

"Miksi tänne?"

"sinä. kutsuit minut."

Jamesin sydän jyskytti hänen rintansa sisäpintaa vasten. "Miksi?"

"minulla on. jotain mitä haluat."

James nuolaisi kuivia huuliaan. "Valehtelet. Sinulla ei ole mitään haluamaani. Minä haluan sinun lähtevän. Lähtevän, ja olemaan ikinä palaamatta.

"kuka. on. danielin. äiti?"

James räpäytti. "Mitä?"

"kuka. on. danielin. äiti?"

"Mikä helvetin kysymys tuo on?"

"kuinka. vanha. on. daniel?"

James räpäytti taas. Olennon ääni aiheutti nipistävän kivun hänen otsansa keskellä. "Lopeta kyselemästä minulta näitä asioita."

"milloin. on. danielin. syntymäpäivä?"

"...minä en tiedä."

"mikä. on. hänen. keskimmäinen. nimensä?

"Turpa kiinni."

"mikä. oli. hänen. ensimmäinen sanansa?"

"Sanoin turpa kiinni!" James halusi repiä olennon riekaleiksi paljain käsin. Vain Danielin paino hänen käsissään piti hänet siinä missä hän oli.

"sinä olit. yksin. sinä halusit. pojan. joten minä. tein sellaisen. sinulle."

Jamesin kädet alkoivat täristä. "Tuossa ei ole järkeä. Teit mistä?"

"itsestäni."

Jamesin vatsa kääntyi ympäri.

"mutta nyt. tarvitsen nuo osat. takaisin."

Daniel tarttui Jamesin olkapäästä saadaksen hänen huomionsa. Danielin kasvoissa oli jotain outoa. "Danny? Avaa silmäsi."

Daniel puristi silmiään kiinni tiukemmin.

"Avaa silmäsi. Danny? Danny. Avaa silmäsi. Avaa silmäsi!"

Daniel puisti päätään, yrittäen kieltäytyä, mutta ei kyennyt piättämään sitä ikuisesti. Lopulta hänen silmäluomensa aukesivat ja James näki totuuden.

Danielin silmät olivat poissa.

James melkein pudotti hänet. Sekuntin ajan hän halusi heittää poikansa alas, jotta hän voisi olla katsomatta noihin tyhjiin aukkoihin hänen kasvoissaan. Daniel avasi suunsa kuin puhuessaan, mutta tietenkään, hänellä ei ollut ääntä.

"hän on tulossa takaisin. olemaan osa minua. jälleen."

"Ei, Ei, ei, ei, anna hänet takaisin, anna hänet takaisin!"

"minä. en voi. on ollut. liian kauan. minä varoitin sinua. tämän. tapahtuvan"

"Valehtelet! Valehtelet, olet vitun valehtelija, anna minulle poikani takaisin, anna
hänet takaisin!"
"minä. en valehtele. minä. varoitin sinua. hän ei voi olla olemassa ikuisesti. mutta sinä. et muista. sinä. voit muistaa vain. mitä minä haluan sinun múistavan. sinä unohdat. kaikki kerrat. kun olemme puhuneet."

Daniel tuntui kuin nukelta, tai tyhjältä pussilta. Hänen hiuksensa putoilivat, kadoten ennen kuin koskivat maata. Hänen kätensä pyyhkiytyivät hihoihin asti ja hänen jalkansa rullautuivat lahkeisiinsa. James piti sylissään pientä, muodotonta asiaa. Kyyneleet valuivat hänen naamaansa pitkin. Pian hän piteli pinoa tyhjiä vaatteita, ja sitten myös ne olivat poissa.

"se oli. mitä halusit. ja minä opin. niin paljon."

"Tämä on mahdotonta. Ihmiset tulevat kyselemään, ihmiset tulevat ihmettelemään: poliisi, sairaalat, ihmiset naapurustossa!"

"he. ovat jo. unohtaneet hänet. he vain. muistavat. mitä haluan heidän muistavan. kuten sinunkin."

James painoi kätensä särkevään kalloonsa. " Muistanko hänestä  vähääkään tämän jälkeen?"

"sinä. voit yrittää. mutta mielesi. epäonnistuu. nyt se kaikki. mitä hän oli. on osa minua. jälleen."

James istui lattialle, katsoen tyhjää seinää. Silmäkulmastaan hän näki olennon hiipivän häntä kohti ja jopa tunsi sen märän käden olkapäällään, mutta hän ei katsonut sitä.

"Jos en muista tästä mitään," hän sanoi, "miksi sitten kerrot minulle?"

"koska. isän. pitää tietää."

Ja silloin James oli yksin.

***

Abigail murehti Jamesista välillä.

Kun he tapasivat vuosi sitten, James sanoi, että hän ei ole koskaan ollut naimisissa eikä hänellä ole koskaan ollut lapsia, mutta odotettavissa oli tietty tuskainen ilme, kun hän sanoi viimeisen osan. Abigail tiesi tuon ilmeen: hän on tavannut vanhempia, jotka ovat aiemmin menettäneet lapsensa. Sen oppii tunnistamaan.

Ja oli muita asioita hänessä, jotka myös huolettivat Abigailia. Joskus Abigail saattoi löytää hänet tuijottamasta tiettyä kohtaa seinässä, otsa kurtussa keskittyen. Hän ei näyttänyt tajuavansa tekevänsä sitä. Ja tietenkin oli insomniaa ja unissakävelyä myös mietittäväksi. Kyllä, siinä oli paljon murehdittavaa. Mutta oli miten oli, Abigail rakasti häntä.

James silti sanoi, ettei hänellä ole ollut ikinä lapsia, eikä ole ollut Abigailillakaan. Abigail oli pitkään halunnut yhden, mutta se oli mahdotonta, ja häntä huoletti, että James ei jäisi naisen kanssa, joka ei voisi olla äiti (vaikka hän jatkuvasti vakuutteli Abigailille, ettei niin ollut). Oli aikoja-ja myöhemmin yhä useammin ja useammin, ne olivat öitä, kun James unissakäveli, ja jopa Abigail kuvitteli, että hän kuuli outoja, kipittäviä ääniä talossa ja näki mahdottomia muotoja pimeissä nurkissa-kun hän ajatteli tekevänsä mitä tahansa, ehdottomasti mitä tahansa, jos se tarkoittaisi pienen tyttären saamista hänen ja Jamesin kasvatettavaksi.

Ja noina hetkinä, Abigailia alkoi oikeasti pelottaa. Mutta hän ei koskaan tiennyt miksi.

Mikä on creepypasta

Creepypastat ovat kauhutarinoita, jotka alunperin levisivät nettifoorumeilla ihmisten kopioidessa niitä keskusteluista toisiin sekä erilaisten viestien kautta. Creepypastan tarkoitus on järkyttää lukijaa, mutta joissain tarinoissa painotus ei ole niinkään lukijan järkytyksessä, vaikka tarina sisältäisikin karmivia elementtejä.

Sana creepypasta tulee englanninkielen sanoista "creepy" (suom. karmiva) mikä viittaa tarinoiden karmivuuteen  ja "paste" (suom. liittää) mikä viittaa tarinoiden kopioimiseen viestistä toiseen copy-paste toiminnolla.

 Creepypastan käsite on hieman häilyvä ja monet kansantarinat ja urbaanilegendat lasketaan creepypastoiksi. Oikeastaan creepypastaksi voidaan laskea mikä vain karmivaksi/pelottavaksi tarkoitettu tarina. Nykyään creepypastoille on perustettu vartavasten sivustoja, jonne niitä voi suoraan kirjoittaa kuka tahansa. Tunnetuimmat lienevät Creepypasta Wiki ja Creepypasta.com sekä
reddit.com/r/nosleep

 Creepypastat kerrotaan usein totena ja lukija yritetään saada uskomaan ne. Tämä piirre yhdistää vahvasti creepypastat urbaanilegendoihin. Klassisia esimerkkejä tästä: Gateway Of The Mind, The Rake, Candle Cove, The Russian Sleep Experiement ja Smile Dog. Creepypastoille yleinen piirre on myös järkyttävä virkeen tai  parin mittainen lopetus, joka saattaa olla myös ns. plot twist. Esimerkkejä tästä: Candle Cove, Gateway Of The Mind, NoEnd House, Betsy the Doll .Joissain tarinoissa on myös liitteenä videoita tai kuvia ja usein ne saattavatkin olla tarinan keskipiste.

#9 I'm Blue

Kuva musiikkivideosta.

Saatat tietää bändin Eiffel 65 heidän hiteistään "Move Your Body" tai "Too Much of Heaven". He ovat italialainen Eurodance ryhmä, ja heillä on ehkä kolme hittiä Amerikassa: kaksi yllä mainittua
kappaletta ja "(I'm) Blue". Jos olet kuullut biisin, tunnet sen varmaan sen tarttuvasta rytmistä ja suurimmaksi osaksi siansaksasta koostuvasta sanoituksesta. Kappale tuli ulos Amerikassa vuonna 1999, joten jos olet yli 15, olet varmaan kuullut sen. Todennäköisesti, luultavasti, et ole kuullut tarinaa kappaleen takana. Heidän tuoreessa elämänkerrassaan, Eiffel 65 paljastaa totuuden:

Alunperin, Eiffel 65:ssä oli neljä jäsentä: Jeffrey Jey, Raimondo Sanguine, Maurizio Lobina, ja Gabry Ponte. Muutaman epäonnistuneen yhden hitin möhläyksen jälkeen, nelikko päätti etsiä inspiraatiota lähetyssaarnaajina heidän kirkkonsa kanssa. Pian, he olivat poissa, Afrikan sydämmessä rakentaakseen kastelujärjestelmiä sisämaavaltioiden kyliin.  Ketään heistä ei oikeastaan oltu tehty fyysiseen työhön, mutta jumalan sana oli tuonut heidät tänne alas, ja siellä he työskentelisivät.

Rakentaminen oli melko tylsää, huolimatta liian vähästä henkilökunnasta. Kastelu systeemien mukana tuli tarpeeksi ohjeita, että putket olivat kiinni toisissaan muutaman viikon kuluessa, pelastaen paikallisia maatiloja ja voittaen kyläläisten sydämmet. Kaikista vapaaehtoisista, neljä bändin jäsentä valittiin kyläläisten toimesta juhlimaan sinä iltana. Suuri juhla piti olla valmisteltuna heille. Jostain Amerikkalaisesta ruosteisesta varastosta lähetetyistä MRE pakkauksista sairaina, he mielihyvin ottivat kutsun vastaan.

Sinä iltana, Jeffrey, Raimondo, Maurizio, ja Gabry astuivat kylään ja heidät tervehti pitkä pöytä ison ympyrän reunalla, jonka keskellä oli massiivinen kokko. Nelikko istui alas ja välittömästi yksi kyläläisistä tuli esiin läheisestä majasta mukanaan vuohi, tuoden sen nuotioon. Nelikko oli elänyt alueella tarpeeksi kauan, niin että se mitä tapahtui seuraavaksi, ei järkyttänyt heitä, vaikka Raimondo oli silti ällöttynyt. Kyläläinen laittoi vuohen vartaaseen ja paahtoi sitä nuotion päällä, antaen eläimen karvojen palaa pois, sen lihan keittyessä. Ikuisuudelta tuntuvan hetken päästä, kokki otti ruhon tulesta ja alkoi paloitella sitä. Silloin tällöin, hän saattoi leikata valtimon ja kuuma veri suihkusi maahan, tiristen siinä jatkaessaan kiehumista. Neljä valittua palaa meni bändille, ja kokki jatkoi vuohen tarjoilua lopuille kokoontuneille kyläläisille.

Bändi, enemmän nälkäisinä kuin iljettyneinä, alkoivat kaivautua vasta paahdettuun vuoheen, mutta Raimondo oli vieläkin ällöttynyt vuohen kohtalosta, ja onnistui nielemään vain kolme haukkua, kun hänen bändikaverinsa olivat viimeistelleet annoksensa. Haluamatta loukata anteliaita isäntiään, Raimondo jakoi annoksensa kolmen bändikaverinsa kesken ja he söivät jäänteet nopeasti. Kyläläiset, olivat myös viimeistelleet pääruokansa, alkaen tanssimaan ringissä kokon ympärillä. Kyläläisten varjot tanssivat yhtä paljon, kuin hekin, liekkien leiskuessa. Aurinko oli laskenut tässä vaiheessa, jättäen liekin viimeiseksi valonlähteeksi mailien matkalla.

Tanssimisen jatkuessa yksi kyläläisistä, joka ei ollut haltioissaan tulesta, ilmestyi majasta, mukanaan toinen ruokalaji bändille. Himmeässä valossa se näytti loistavalta nyhtöpossu pinolta, jonka bändi oli innokas syömään.  Kuitenkin, ollessaan syönyt suurimman osan Raimundon vuohi annoksesta, kolme bändin jäsentä olivat jo valmiiksi täynnä, ja niin lihan leijonan osa tarjottiin Raille. Hän hyvällä ruokahalulla nielaisi tutun ruoan alas ja oli pian kylläinen. Hänen tyytyväisyytensä ei kestänyt.

Pian Rai syöksyi pöydästä ja liittyi kyläläisten tanssiin. Siitä mikä oli kerran ollut käsien ja jalkojen säännötöntä liikettä, tuli lasten leikkiä hänen toistaessaan naapureidensa virheettömät liikkeet. Tanssin innoittamana Rai alkoi laulaa:

Im blu da ba

Dee da ba di

Da ba dee da

Ba di da ba

Dee da ba di

Rain bändikaverit tiesivät tämän olleen inspiraatio, jota he olivat etsineet, joten he kirjoittivat ylös Rain musikaalisen inspiraation puuskan ja jatkoivat hänen tanssinsa katsomista. Hänen liikkeensä nopeutuivat, paljon nopeampaa kuin muiden ringissä, kunnes Rai pudotti kätensä ja seisoi liikkumattomana, jatkaen laulua. Rinki sulkeutui hänen ympärillään ja bändi menetti näköyhteyden Raihin hetkeksi, kunnes he näkivät hänen juoksevan eteenpäin ja hypäten kasvot edellä tuleen, vieläkin laulaen.

Kolmikko yritti tunkeutua ringin läpi pelastamaan ystäväänsä, mutta jokainen askel, jolla he yrittivät päästä läpi, blokattiin hyvin asetetulla tanssi askeleella. Kaikki mitä he pystyivät tekemään, oli katsoa kun heidän ystävänsä paloi roviolla, laulaen aavemaista hokemaansa, kunnes hänen keuhkoistaan ei ollut enempään. Bändi juoksi, kauas pois pimeyteen, kunnes he tulivat vapaaehtoisleirilleen, jossa he olivat majoittuneet. He eivät puhuneet muille vapaaehtoisille sanaakaan siitä mitä oli tapahtunut ja kun aamu koitti, bändi lähti lentokentälle palatakseen Italiaan.

Kolmikko päätti hyväksikäyttää Raimundon musikaalisen taidon ja tuotti abumin Europop. Suurinosa kappaleista oli latteita, mutta "Blue" pääsi Amerikan rannikoille ja oli välitön hitti. Bändi teki albumilla miljoonia, muttei ilman hintaa. Bändi, kunnianosoituksena, oli käyttänyt Raimundon viimeistä laulua suurimmassa osassa "Bluen" lyriikoista. Murhien määrä tuplaantui Italiassa tuona vuotena, eikä suurinta osaa uhreista koskaan löydetty, ainakaan kokonaisina. Löydetyistä uhreista suurinosa oli vaillinaisia torsoja, ja suurinosa heidän lihastaan oli syöty pois, niin kuin villieläimet olisivat tehneet. Rikostutkimukset eivät kyenneet tunnistamaan minkälainen eläin kulutti nämä ihmiset, eivätkä he myöskään kyenneet löytämään loppuja uhreista.

Vasta vuosia myöhemmin tutkija löysi yhteyden "Bluen" julkaisemisen ja mysteeri kuolemien välillä. Kääntäeessään sanat toisin päin, tutkija löysi Raimundon salaisen viestin:

Hide the body

Eat the body

Hide the body

Eat the body

(Suom: 

Piilota ruumis

Syö ruumis

Piilota ruumis

Syö ruumis )
 

Kuuntele itse täältä: http://eifel65cannibals.ytmnd.com/

#8 To Make an Omelette

Daniel otti asennon ja katsoi kiväärinsä tähtäimen läpi. Tästä tähtäyspaikasta hän sai puhtaan osuman kohteeseensa. Tämä olisi toinen kerta, kun hän vierailee Nurembergissä, Saksassa 20 vuosisadalla. Vuosi oli 1927, kolmekymmentäkolme vuosikymmentä ennen kuin aikamatkaaja oli edes syntynyt. Hän oli saapunut eliminoimaan uhan, joka toisi ennennäkemättömän määrän kuolemaa ja tuhoa, sellaisen jota maailma ei ollut koskaan nähnyt. Natsihymni alkoi soida ja nuori Adolf Hitler astelisi pian korokkeelle. Danielilla oli vain yksi laukaus.

Hän lausui rukouksen ja painoi liipaisinta. Hänen pitkälle kehittynyt tarkkuuskiväärinsä ampui hiljaisen luodin ilman halki. Laukaus lävisti innokkaan miehen kallon, joka tähtäsi ikkunasta Saksan tulevaa Fuhreria satojen jaardien päässä.

Uhka oli eliminoitu. Hitler menee pitämään kiihkeää puhettaan ja kokoamaan massoja. Muutamassa vuodessa Saksa tulisi menemään sotaan liittoutuneiden kanssa. Paljon pahaenteisempi, vaarallisempi uhka, joka nousisi natsihallinnon tilalle johtuen Hitlerin salamurhasta ei  koskaan tulisi voimaan. Daniel huokaisi helpotuksesta, katsoi alas käsiään ja katsoi itseään alkamassa haalistua todellisuudesta.  Vaikka hän oli kauhistunut siitä, että hänen olemassa olonsa oli tulossa loppuunsa, häntä lohdutti ajatus siitä, että hän oli korjannut virheen menneisyydessään ja laittanut maailman takaisin tielle, jolla sen kuului olla.

#7 Mickey's Best Friend

Huomio: Tämä on sivu, joka oli löydettävissä keskiverto wiki sivulta, joka liittyi Disneyhyn. Kuten voit arvata, tämä wiki kaadettiin, koska suurin osa sen sisällöstä kuului Disneylle. Wikin sivut ovat hävinneet, lukuun ottamatta mielenkiintoista sivua, jonka tallensin vierailuni aikana.

Olen kuullut miten Disney rakastaa pimitttää, joita he eivät halua kenenkään tietävän ja luettuani tämän tiivistelmän, en voi sanoa täysin syyttäväni heitä päätöksistään. Toivon vain tämän sivun pysyvän pystyssä.
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Alkuruutu kauan kadoksissa olleelle

piirretylle

Mickey's Best Friend on väitelty 10 minuutin piirretty, jota näytettiin teattereissa marraskuun 15. päivä vuonna 1929. Myöhemmin se kiellettiin eikä sitä sallittu näyttää enää mikä johtui lasten jatkuvasta huomiontarpeesta sen katsomisen jälkeen. Piirretyn oli animoinut Ub lwerks, ja musiikin säveltänyt Carl Stalling.

 Piirretty ei ole saatavilla edes kenellekkään, kuka haluaa täydentää klassisten Mikki piirretyiden kokoelmaansa. Se oli alunperin tarkoitettu Halloween aiheiseksi lyhytfilmiksi, joka keskittyi Mikin ja antropomorfisen koira hahmo Eustacen, ympärille. Walt Disney, siihen aikaan, ajatteli lasten tyhmistyvän katsoessaan muita lyhytfilmejä ja, että lapset olisivat tarpeeksi kehittyneitä käsittelemään sen mitä Walt halusi heille näyttää.

Juoni

Mikki on ajamassa työpaikalleen autollaan. Matkan varrella, se hajoaa konevian johdosta ja Mikki menee ulos tarkistamaan asiaa.  Kun Mikki tajuaa auton olevan hankalaa korjata, hän tulee masentuneeksi, kunnes Eustace saapuu paikalle ja auttaa korjaamaan vian. Mikki on helpottunut ja esittelee itsensä. Kun Mikki saa Eustacen nimen, hän kutsuu Eustacen lähtemään kanssaan jonnekkin. Eustace kysyy Mikiltä onko tämän tarkoitus olla jossain, mutta Mikki valehtelee hänelle ja päättää välttää työt.

Kaksikko saapuu kahvilaan, missä omistaja näkee Mikin ja katsoo häntä tuimasti. Hän tulee ja kysyy Mikiltä tylysti mitä tämä haluaa. Tilaamisen jälkeen, sheriffi (Musta Pekka) tulee sisään ja Mikkiä vastaan, vaatien että hän viimein maksaisi myöhästyneen vuokran. Eustace säälii Mikkiä, joka on romahduksen partaalla ja päättää maksaa Mikin koko velan. Sheriffi nauraa ja ennen lähtöään paikalta varoittaa Eustacea kertoen tälle, että Mikki tulee vain aiheuttamaan hänelle hankaluuksia. Mikki, helpottuneena siitä että on poissa koukusta, halaa Eustacea ilosta.

Mikki poistuu kahvilasta Eustacen kanssa ja alkaa esittelemään uutta ystäväänsä paikallisille asukkaille joukossa erilaisia kohtauksia . Heitä ei kiinnosta ja he vain kävelevät pois. Viimeinen asukas, jolle he puhuvat, alkaa hieman hihittää ja varoittaa Eustacea, että hänen pitäisi  olla  varovainen tuon hiiren lähellä.  Eustace yrittää saada selitystä, miksi tämä henkilö kantaa kaunaa, mutta asukasta ei näy missään varoituksen jälkeen.

Eustace kysyy Mikiltä miksi hän hymyilee saamansa vastaanoton jälkeen, ja Mikki myöntää Eustacelle, että hänellä ei ole ollut ystäviä aiemmin ja, että Eustace on hänen ensimmäinen kaverinsa. Eustacesta tuntuu pahalta ja hän näyttää piilottelevan jotain syyllisellä ilmeellä. Mikki ja Eustace, joukossa nopeita kohtauksia, pysähtyvät teatterille, pelaavat pelejä ja menevät vuoren huipulle katselemaan maisemia. Myöhemmin Mikki näyttää Eustacelle kotinsa toivoen, että tämä alkaisi elää hänen kanssaan. Tässä vaiheessa Eustacesta tuntuu pahalta hiiren puolesta, mutta lopulta hän myöntää, että hänen on lähdettävä.

Mikki on järkyttynyt ja olettaa, että hänet on petetty kuten kaikissa muissakin suhteissa, joita hänellä on ollut. Eustace kertoo Mikille, ettei hän ole tyytyväinen kaupunkiin, erityisesti asukkaisiin ja että hän on menossa etsimään muualta. Hän pyytää Mikiltä anteeksi ja antaa muutaman rohkaisevan sanan ennen kuin viimein suuntaa ovelle. Mikki syöksyy ja nappaa Eustacea jalasta anoen tätä jäämään, mutta Eustace heiluttaa päätään. Mikki päättää, ettei voi menettää ainoaa ystäväänsä ja tyrmää hänet maasta löytyneellä kivellä.

Seuraava kohtaus näyttää Mikin kävelevän portaita alas kellariinsa. Hän kytkee valot päälle ja Eustace on sidottuna leikkauspöydälle. Eustace on vielä tajuton. Mikki alkaa nyyhkyttää ja vaikuttaa anteeksipyytävältä. Hän kertoo Eustacelle tilastaan, sanoen hänelle, että asioiden täytyy mennä tällä tavalla. Hän huutaa jatkuvasti, ettei voi olla enää yksin ja lopulta ottaa veitsen leikkauspöydän alta ja alkaa operoimaan Eustacea kuvaruudun ulkopuolella.

Kun Eustace viimein herää, paljastuu, ettei hän enää ole antropomorfinen, vaan ihan oikea koira. Hän menee tolaltaan ja kykenee ainoastaan haukkumaan. Sekoilun aikana, kuvakulma vaihtuu ensimmäiseen persoonaan ja näemme Mikin astuvan huoneeseen. Eustace ei enää näytä pelokkaalta hetkenä, jolloin hän kohdistaa katseensa Mikkiin. Hiiren takia, hän tuntee tarvitsevansa Mikkiä ja lopulta syöksyy nuolemaan häntä.

Mikki kertoo Eustacelle, että kukaan ei saa koskaan tietää tästä ja kuinka se tulee olemaan heidän ikuinen salaisuutensa. Hän kertoo Eustacelle, että hänet tullaan tuntemaan Plutona heidän eroonsa saakka. Kuva vaihtuu Mikin kotiin ja zoomautuu poispäin. Sheriffin nauru kuuluu asukkaan naurun ohella, joka oli ensimmäisenä varoittanut Eustacea Mikistä.

Tausta

Walt Disney oli inspiroitunut tekemään Halloween aiheisen lyhytfilmin rakastetusta hiirestä. Hahmot olivat luotu ja tehty paikoille, joista myöhemmin tulisi virallisia hahmoja. Kahvilan omistajasta tulisi myöhemmin Iines Ankka ja asukas joka yritti varoittaa Eustacea tulisi olemaan Hessu, joka muistutti paljon Eustacen designia. Plutosta tulisi myös toistuva hahmo, mutta mitään yhteyksiä Eustaceen ei ole mainittu. Iwerks tunsi vastenmielisyyttä piirretyn viimeisen osuuden aikana ja vaati, että operointi kohtaus sensuroitaisiin, Waltilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin vastata vaatimuksiin.

Tuotanto

Piirretyn tuotanto myöhästyi, sillä monet työntekijöistä ja Iwerks tunsivat huolta Eustacen puolesta luettuaan käsikirjoituksen. Tuotanto oli todella hidasta, sillä työntekijät eivät oikeasti halunneet saattaa tätä piirrettyä valmiiksi.  Budjettia ei myöskään julkistettu, mikä saattoi johtua siitä, että työntekijät vaativat suurempaa palkkaa jonkin sellaisen tekemisestä, mikä on heidän mukavuusalueensa ulkopuolella, eteenkin lasten piirretyssä. Tuotanto kesti muutaman kuukauden.

Vastaanotto

Piirretty aiheutti paljon paheksuntaa ja väittelyä, sen jälkeen kun se viimein julkaistiin teattereissa. Se oli päinvastoin mitä Walt halusi. Ihmiset väittivät, että heidän lapsensa eivät pystyneet nukkumaan yöllä ja saattoivat nähdä painajaisia, joissa he joutuivat Mikin operoimiksi. Todella nuorille lapsille se saattoi aiheuttaa jopa jatkuvaa huomiontarvetta, koska he eivät halunneet olla yksin, eteenkään yöllä. Tästä johtuen vanhemmat halusivat nostaa syytteen sisällöstä. Walt päätti lopulta tuhota jokaisen kopion piirretystä, joihin hän törmäsi, yrittäen piilottaa epäonnistumisensa.

Teoriat

Muutamat ovat huomauttaneet, kuinka Eustace näyttää Hessulta. Jotkut ovat sanoneet, että Eustacen piirteet olisi myöhemmin annettu kömpelömmälle hessulle.

Monen katselukerran jälkeen, jotkut ovat puhuneet antropomorfisten hahmojen olevan ajateltu olevan  normaaleja täydellisiä olentoja, kun taas villit hahmot on ajateltu henkisesti rajoittuneina ja heitä käsitellään kuin lemmikeitä, jotka ovat pääosin kurissa pidettyjä johtuen siitä kuinka vaarallisia he voivat olla.

Samalla kun ei ole olemassa kytköksiä Eustacesta tulevaisuuden piirretyihin, Mikki tulee äärimmäisen huolestuneeksi, kun pluto karkaa tai eksyy ja hän jopa yrittää vaarantaa oman henkensä pelastaakseen  "parhaan kaverinsa". Tämä on ainut yhteys "Mickey`s Beast Friendistä", joka näkyy muissa piirretyissä.

Lähteet

Oli olemassa eräs sivusto, joka näytti kuvakaappauksia "Mickey's best friend" lyhytelokuvasta, mutta sivua ei ole enää saatavilla, sitä ei voi enää löytää ja se vaikuttaa kadonneen kokonaan.
Suurin osa tämän lyhytelokuvan kirjoittajista on kuollut vanhuuteen. Silloin kun he olivat vielä keskuudessamme, he eivät halunneet kuulla yhtään mainintaa tästä piirretystä. Jotkut sanovat sen johtuvan syyllisyyden tunteesta.

#6 Disney's Catacombs

Joten, muutama vuosi sitten, kaverini ja minä yritimme jäädä puistoon sulkemisajan jälkeen. Suunnitelmamme oli vain ottaa kuvia. Ei mitään pahaenteistä tai sellaista; halusimme vain pystyä sanomaan tehneemme sen, tiedäthän.

Yksinkertaisesti me vain  livahdimme vessasta vessaan, nurkasta nurkkaan, ja onnistuimme jäämään sinne, ennen kuin he sulkivat portit ja huoltotiimi alkoi töihin.

olimme todella yllättyneitä ettemme jääneet kiinni; se oli melkeimpä outoa, ottaen huomioon kuinka paljon Disneyn turvallisuus saa kehuja.

Sydämmemme hakkasivat hulluina ja istuimme siellä hetken, piilotellen kummituskartanon hautakiven takana . Huomasimme sen olevan totta: Disneyn henkilökunta oli kirjoittanut nimensä joka ikiseen.

Joten, lopulta, saimme rohkeutta kuljeksia ympäriinsä, silti ollen varovaisia ettemme tulisi nähdyiksi. Se oli todella aavemaista. Silloin tällöin vartija tai huoltotyöntekijä sattoi kävellä ohi ja saatoimme vain väistää tai piiloutua kulman taakse. Se toimi... noin puoli tuntia.

Tietenkään, emme voineet jatkaa tätä kauaa ja kyllä, ne nappasivat meidät. Tarkoitan, antakaa meille propsit edes yrittämisestä ja onnistumisesta, mutta tarina ei pääty siihen.

Joten ensimmäinen asia, jonka sanoimme kun he nappasivat meidät oli, "Aiotteko laittaa meidät alas tyrmään?" ja nauroimme. Turvallisuus vartija naurahti myös, joten mieliala ei ollut myöskään pelokas.

Hän kertoi meille ettemme olleet ensimmäisiä yrittämässä hiipiä sisään aukioloajan jälkeen, mutta hän halusi tietää miten teimme sen. Selitimme tilanteen ja hän oikeastaan nauroi ja sanoi ettei se ollut huono suunnitelma.

Hän kertoi meille, että hänen täytyi laittaa meidät Disney vankilaan jatko kuulusteltavaksi, jonka ajattelimme olevan outoa, mutta kuvittelimme alussa että jos jäämme kiinni, heidän täytyy laittaa meidät sinne alas. Se saattoi olla ollut meidän suunnitelmamme koko ajan; ehkä halusimmekin nähdä Disney "Catacombit" enemmän, kuin halusimme olla puistossa sulkemisen jälkeen.

Niimpä hän kutsui lisää työntekijäitä tulemaan ja auttamaan häntä saattamaan meitä,ja jatkoimme kohti Toontownia. Sitten he veivät meidät alas tässä hississä.

Suoraan helvettiin...

Ensimmäinen huomioimamme asia oli, kuinka kalliilta näyttävä hissi oli. En tiedä onko siinä järkeä, mutta sitä on hankala selittää. Se oli kuin ruostumatonta terästä sisältä, peilejä joka puolella, ja lattia oli tällä mauttomalla punaisella matolla peitetty. Mutta se näytti kalliilta. Hississä oli vain kaksi nappia (lukuun ottamatta hätä nappeja). Yhdessä luki "ylös" toisessa luki "alas".

Olin unohtanut mainita etteivät he ikinä  käsiraudoittaneet meitä tai sitoneet käsiämme. He vain tavallaan kävelivät vieressämme olettaen meidän seuraavan. Ei sillä, että yrittäisimme ajautua raudoitetuiksi. Tarkoitan, nämä ihmiset vaikuttivat mukavilta. Miten meidän olisi pitänyt  tietää, mitä tulee tapahtumaan?

Hissi pysähtyi ja aloimme kävellä alas tätä täydellisesti hohtavaa, valkaisuaineelta haisevaa käytävää. Siellä ei ollut ovia kummallakaan puolella; se oli vain tavallinen, tyhjä käytävä.Tunnuimme kävelevän ikuisuuden, ja kukaan ei enää puhunut.

Siellä olimme minä, kaverini, turvallisuus vartijat, ja kaksi muuta huoltotyöntekijää. Lopulta saavutimme raskaan metalli oven, jossa oli turvallisuuskoodi ja kortinlukija.

Yksi työntekijä laittoi korttinsa sisään; toinen näpytti koodin näppäimillä. Katsoin koodin, jonka hän näppäili: 121566. Muistan sen vain, koska tajusin myöhemmin mikä sen merkitys oli, ja se saa minut nauramaan, katsoessani taakse. Outoa. On outoa, että nauran katsoessani taakse...

He johdattivat minut ja kaverini toiseen käytävään. Tässä oli ovia alhaalla käytävän seinissä. Jokaisessa ovessa oli plexilasinen neliö - 10X10 tuuman ikkuna - ylhäällä oikeassa kulmassa. Se näytti jonkinlaiselta psykologiselta osastolta, ollakseni rehellinen. Ei niin paljon vankilalta.

Hän johdatti meidät huone 1901:een, jonka sisällä oli yksinäinen pöytä, yllättäen, kolmen tuolin kera minulle ja jokaiselle ystävistäni. Sitten he jättivät meidät sinne yksin, sulkien oven perässään. Istuimme tuoleilla kuin tottelevaiset pienet lapset ja odotimme heidän palaamistaan, mutta niin ei koskaan tapahtunut. Kaksi tuntia kului eikä kukaan tullut takaisin luoksemme. Kaverini Tim meni ovelle ja yllätykseksemme se oli auki. Hän ei silti avannut sitä. Häntä huoletti, että ulkopuolella olisi vartija ja että he luulisivat meidän karkaavan, ja me emme halunneet lisää ongelmia.

Joten noin 25 minuuttia kului, kunnes tulimme levottomiksi ja lopulta päätimme poistua huoneesta. Käytävä oli tyhjä kuten aikaisemmin. Ei merkkejä ihmisistä. Ei mitään. Aloimme kysellä, "Hei? Onko täällä ketään?" Kukaan ei vastannut kutsuihimme.

Huomasimme valvontakameroiden olevan sijoitettuna jokaisen oven yläpuolelle ja aloimme
miettimään oliko tässä paikassa kaiken kaikkiaan yhtään elävää sielua. Meidän olisi pitänyt lähteä juuri silloin ja sieltä, mutta taas kerran, kuka koskaan tekee oikean päätöksen  tällaisissa tilanteissa?

Jokainen ovi näytti samalta ja jokaisessa oli yksilöllinen luku yläpuolella. Ne eivät olleet järjestyksessä kuten, sanotaan, huoneet 1-10. Ne olivat satunnaisia lukuja. Esimerkiksi, huoneemme oli ollut 1901, mutta viereinen huone oli 1205. Mietimme ja lopulta oletimme niiden olevan vain satunnaisesti valittuja. Kävelimme tuota käytävää eteenpäin emmekä tienneet minne olimme menossa, mitä toivoimme löytävämme, tai jos sillä edes oli merkitystä.

Toinen kaverini, Guy, päätti, että meidän pitäisi vain lähteä. Hän sanoi, että jos he todella halusivat pitää meidät täällä, heidän olisi pitänyt palata, ja ehkä se oli vain pelottelu taktiikka. Ehkä he vain halusivat huijata meidät uskomaan meidän joutuneen pidätetyiksi ja odottavan meitä ulkopuolella nauraakseen.

Tunsin väsymystä koko tilanteesta ja Tim oli vain hiljaa koko ajan, nuokutellen päätään sinne ja tänne. Hän oli kiinnostuneempi katselemaan ovien pieniä 10X10 tuuman ikkunoita. Se ei ollut hyvä idea. Yritin sanoa hänelle, mutta tietenkin, kukaan ei kuuntele syitä kun he ovat menettäneet järkensä. Ja me olimme ehdottomasti menettäneet meidän vitun järkemme tässä pisteessä.

Kamerat ovien yläpuolella olivat kykenevät havaitsemaan liikettä, ja seurasivat meitä vaeltaessamme autiota käytävää. Pieni punainen valo linssin alla välähti joka sekunti. Ei melua ilmassa; kaikki mitä kuulimme oli toistemme hengitys. Sitten se tapahtui.

Saavutimme käytävän pään. Valitettavasti ovella lopussa oli toinen Pinkoodinlukija. Yritin aikaisempaa koodia - sitä jonka näin heidän näpyttelevän - mutta se oli mitätön. Sinä hetkenä valot käytävässä sammuivat ja kuulimme ovet... Jumalauta, voin kuulla ne vielä tänäkin päivänä.

Ne vitun ovet avautuivat. Kaikki käytävällä rivissä, ne tekivät hienovaraisen narahduksen ja sitten pamahduksen osuessaan viereiseen seinään voimalla...

Kuten sanoin, kun olin syöttänyt mitättömän koodin näppäimistöön, valot sammuivat ja ovet avautuivat, lukuun ottamatta ovea näppäimistön kanssa. Huomasimme myös, että ovien avautuessa jokaisesta oviaukosta tunkeutui hiukan valoa käytävälle. Seisoimme siellä järkyttyneinä hyvät viisi minuuttia tietämättä mitä tehdä. Päättelimme laukaisseemme jonkin hälytyksen ja, että tämä oli vain protokolla. Normaali harjoitus karkaus yritys tapauksessa (mitä meidän olisi pitänyt ajatella?). Joten käännyimme toiseen suuntaan, pois lukitun oven luota.

Paniikin tunne iski meihin kaikkiin kolmeen jostain syystä, ja meille tuli kova halu juosta. Kukaan ei sopinut juoksemisesta;  kuin me kaikki olisimme samaan aikaan  tienneet että meidän täytyy. Jonkin sortin vaisto. Kuten vauva gazelli tietää milloin juosta pakoon leijonalta. Me olimme leijonan luolassa, okei.

Vasta kun ohitimme noin kymmenennen oven, aloimme katsella oviaukkoja ohittaessamme ne.

Oviaukoissa seisoi henkilöitä puvuissa. Juoksimme Akun, Mikin, Hessun, Pluton ja kaiken laisten muiden Disney hahmojen ohi.

Se oli hullua ja huusimme minkä keuhkoistamme lähti. Tiedän sanottavan, että älä katso taaksesi juostessasi, mutta tein niin. He poistuivat huoneistaan ja seurasivat meitä! Ei juosten, vain rennosti kävellen meitä kohti. Luulen, että se oli se mikä teki siitä todella paljon kauheampaa. Melkein kuin he olisivat tienneet ettei meillä ollut mitään minne mennä...

Nyt, en tiedä oliko se kaikki päässäni, vain pelkkää paniikkia ja pelon hetkeä, mutta vannon - voin vannoa äitini hengen kautta - Kuulin "It´s A Small Worldin" soivan sisäpuhelimen taustalla. Minulla on nukkejen pelko ja matka antaa minulle väristyksiä koko elämäni ajan. Nyt voin nähdä ne pienet robottiset nuket seisomassa oviaukoissa ohittaessamme ne. Silti seuraavat olivat puvullisia hahmoja.

Nuket eivät jahdanneet meitä, luojan kiitos. Olisin kuollut sydänkohtaukseen, jos olisin nähnyt nukkejen seuraavan puvullisia, mutta ne eivät seuranneet. Se ei tehnyt tilanteesta sen parempaa. Tarkoitan, kuinka monta kertaa olet ollut puvullisten henkilöiden joukon seuraama, nähtävästi tarkoituksenaan vittu syödä sinut elävältä (ainakin niin minä sanoin itselleni pysyäkseni liikkeessä. Pysähtyminen merkitsisi Aku vitun Ankan syömäksi joutumista. En tiedä sinusta, mutta minä en halua lähteä sillä tavalla).

Tim itki, Guy hermoili ja hengitti raskaasti, ja minä vain jatkoin pääni kääntelemistä nähdäkseni, jos meitä seurattaisiin ja tietenkin meitä seurattiin. En ole varma kuinka monta ovea olimme ohittaneet siinä pisteessä, enkä sitä oliko siellä todellakin erilaisia hahmoja joka ovella, mutta tiesin että tämän käytävän oli loputtava jossain vaiheessa ja me olimme menossa vittuun tästä paikasta välittömästi.

Helpommin sanottu kuin tehty...

Minä katsoin taakseni minuutin tai kahden kuluttua ja huomasin, että takanamme ei ollut enää mitään nähtävää. Kuulin askeleita, mutta ajattelin, että olimme vain joutuneet niin kauas edelle heidän vain jatkaessa kävelyä rennosti niin kuin aiemmin. Käytävä näytti silti jatkuvan loputtomasti ja Guyn täytyi pysähtyä tai hän pyörtyisi uupumuksesta. Ovi vieressämme oli auki valot päällä, mutta mitään ei ollut sisällä.

Päätin, että piiloutuisime sinne kunnes saisimme happea ja jatkaisimme eteenpäin. Kun suljimme oven takanamme, huomasin huoneen olevan 1966. Taas, se ei tarkoittanut mitään sinä hetkenä.

Tim kuljeskeli huoneessa. Guy makasi lattialla, vieläkin hengittäen todella raskaasti, ja minä olin ikkunalla. Katsoessani ulos en nähnyt mitään. Ei enää musiikkia, ei mitään. Ulkona oli pimeää ja on vaikea sanoa varmasti, mutta luulen nähneeni hahmoja, varjoja tai jotain. Silti jatkoin katsomista.

15 minuutin kuluttua, Guy sanoi olevansa valmis lähtemään. Tim oli ainoa tarpeeksi viisas ottamaan esiin uuden Razr matkapuhelimensa. Ei signaalia, tietenkään. Hän avasi oven hellästi, hiljaa, mutta askeleita ei kuulunut. Mikään ei seurannut meitä enää, mutta emme ottaneet riskejä. Jatkoimme juoksemista...

Meiltä kesti vain toiset seitsemän minuuttia saavuttaa ovi, ota tai jätä. Siinä ei ollut näppäimistöä ja se oli auki. Menimme sisään aikaisempaan käytävään ja luojan kiitos, siellä ei ollut ovia. Juoksimme hissille ja pääsimme sisään. Painoimme "ylös" näppäintä ja seisoimme siellä, katsoen toisiamme, sanattomina äsken tapahtuneesta. Kukaan meistä ei puhunut. Me vain odotimme kunnes hissi avautui, olimme jälleen Toontownissa ja aloimme tehdä matkaa etuportille.

Pidimme matalaa profiilia käyttäem samaa kumarru-ja-piiloudu tekniikka, joka oli saanut meidät näin pitkälle menosta. Huoltotyöntekijöitä ja vartijoita oli vieläkin ympäriinsä, mutta emme voineet ottaa enää lisää riskejä. Lopulta Tim tuhlasi sen ja otti sprintin. En voi kuvitella mikä sai hänet liikkeelle... kunnes katsoin ja näin, että jokainen puistossa vain seisoi siellä, tuijottaen meitä ilmeettömin kasvoin.

Kuulimme äänen sisäpuhelimesta, joka selitti että kolme karkuria oli paennut vankeudesta ja heidät pitää saattaa takaisin alas vankilaan. Me tilasimme sen, otimme Timin kiinni. Puvulliset hahmot ilmestyivät varjoista, työntekijät ja vartijat jahtasivat meitä. Jokainen juoksi kovaa meitä kohti! En voinut nähdä kunnolla, mutta kuvittelin kuolan valuvan heidän suupielistään. He halusivat meidät takaisin sinne alas. Olimme paenneet ja he olivat vihaisia.

Vain portti oli edessämme...

Karmivin asia siitä kaikesta oli se, että sisäpuhelimen äänen aikana, puisto oli kuoleman hiljainen. Työntekijöiden jutustelua ei kuulunut , ei edes nyt, kun juoksimme henkemme edestä. Hahmoista, työntekijöistä, vartijoista, kukaan ei vaivautunut huutamaan peräämme, kukaan ei huutanut, kukaan ei sanonut "Pysähtykää!", ei mitään. Vain askeleita ja satunnaisia Guyn yskäisyjä.

Kun pääsimme puiston etuportin yli, emme lopettaneet ennen kuin saavuimme parkkipaikalle. Automme oli poissa, ja jäimme raapimaan päitämme.

Jatkoimme tietä pitkin juoksemista, joka jatkui maileja, pysähdellen välillä hengähtämään. Saavuimme pienelle nurkkapuodille, jossa Tim käytti kännykkäänsä taksin soittamiseen.Kun se lopulta saapui, otimme taksin takaisin hotellille, jossa olimme majoittuneet, maksoimme hinnan ja menimme ylös huoneisiimme.

Lopulta, seuraavana päivänä, saimme puhelun hotellin aulasta, joten suuntasimme portaat alas. Siellä oli poliiseja odottamassa meitä. He sanoivat meidän auton olleen ollut takavarikoituna ja meidän täytyi maksaa sakko. He eivät kysyneet meiltä mitään muita kysymyksiä, ja me emme viitsineet kertoa poliisille mitään mitä tapahtui. Edes nyt tällä random keskustelupalstalla, ihmiset joilla ei ole syytä olla uskomatta minua, eivät usko minua, joten kuinka lainvalvojan voisi olettaa uskovan? Me emme viitsineet. Me yksinkertaisesti maksoimme sakot ja ajoimme kotiin.

Emme puhuneet tapahtuneesta, koko paluumatkalla. Se ei ollut kuin vasta muutaman viikon päästä, kun sain itseni etsimään numeroita. Uteliaisuudesta, luulen.

Kuten te kaikki tiedätte, Walt Disney syntyi joulukuun 5:s 1901. Huone jossa olimme oli 1901, ja huone sen vieressä oli 1205. Sitten myös, hän kuoli joulukuun 15, 1966, joka oli avainkoodi, jonka työntekijä näpytti saattaessaan meitä pääkäytävään.

Mikä omituinen yhteensattuma, päätin.

Oliko mikään siitä kaiken kaikkiaan todellista, en pysty sanomaan. Ehkä mielikuvituksemme laukkaa villisti. Me olimme väsyneitä. Se oli noin klo 1 aamuyöllä kun suoritimme paon. Joten, on mahdollista, että se on vastaus. En tule luultavasti koskaan unohtamaan sitä..

Enkä ole palannut sen jälkeen.