#1 NoEnd House

Anna minun aloittaa sanomalla, että Peter Terry oli heroiiniriippuvainen.

Olimme ystäviä collegessa ja ystävyytemme jatkui myös minun valmistumiseni jälkeen. Huomaa että sanoin "minun". Hän lopetti kahden vuoden jälkeen lähes suoritettuaan sen.  Sen jälkeen, kun muutin pois asuntolasta pieneen asuntoon, en nänyt Peteriä enään niin paljon. Puhumme netissä aina silloin tällöin (AIM oli kuningas Facebookia edeltävinä aikoina). Oli myös aikoja, jolloin hän ei ollut netissä jopa viiteen viikkoon peräkkäin. En ollut huolissani. Hän oli melko tunnettu omituisena tyyppinä ja huumeaddiktina, joten oletin hänen vain lopettaneen välittämästä. Sitten yhtenä yönä näin hänet sisäänkirjautuneena. Ennen kuin ehdin aloittaa keskustelua, hän lähetti minulle viestin.

"David, kamu, meidän täytyy jutella."

Silloin hän kertoi minulle NoEnd Housesta. Nimi tuli siitä, että kukaan ei ollut koskaan saavuttanut viimeistä uloskäyntiä. Säännöt olivat hyvin selvät ja kliseiset: saavuta rakennuksen viimeinen huone ja voitat 500 dollaria. Huoneita oli kaikkiaan yhdeksän. Talo oli sijoitettu kaupungin ulkopuolelle, noin vajaan kuuden ja puolen kilometrin päähän talostani. Ilmeisesti Peter oli yrittänyt ja epäonnistunut.  Hän oli heroiini- ja  kuka-tietää-mikä-vitun-addikti, joten ajattelin huumeiden vieneen hänestä parhaan osan ja jättäen  jäljelle  paperisen kummituksen tai jotain. Hän kertoi minulle sen olevan liikaa kenelle tahansa. Että se oli luonnotonta.

En uskonut häntä. Sanoin ottavani siitä selvää seuraavana yönä, ja ei väliä kuinka kovaa hän yritti muuttaa mieltäni, 500 dollaria kuulosti liian hyvältä ollakseen totta. Minun oli mentävä. Lähdin ulos seuraavana yönä.

Kun saavuin, huomasin välittömästi jotain outoa rakennuksessa. Oletko koskaan nähnyt tai lukenut jotain minkä ei pitäisi olla pelottavaa, mutta on jostain syystä aiheuttanut kylmät väreet? Kävelin rakennusta kohti ja levottomuuden tunne vain voimistui avatessani etuoven.

Pulssini hidastui ja huokaisin helpotuksesta astuessani sisään. Huone näytti normaalilta hotellin aulalta, joka on koristeltu halloweenia varten. Työntekijän paikalle oli asetettu kyltti. Siinä luki, "Huone 1 tässä suunnassa. Kahdeksan lisää edessä päin. Pääse loppuun asti ja voitat!" naurahdin ja kuljin ensimmäiselle ovelle.

Ensimmäinen alue oli melkeinpä naurettava. Sisustus muistutti K-Martin halloween käytävää täytettynä lakana haamuilla ja animatronic zombeilla, joista lähti staattista murinaa ohitettaessa. Lähellä loppua oli uloskäynti; se oli ainoa ovi sisääntulo oven lisäksi.  Raivasin tieni teko hämähäkinverkkojen läpi ja suuntasin toiseen huoneeseen.

Usva toivotti minut tervetulleeksi, kun avasin oven toiseen huoneeseen. Huone ehdottomasti nosti panoksia teknologian suhteen. Ei pelkästään siellä olevalla höyrykoneella, vaan kattoon ripustetulla lepakolla, joka lensi ympyrää. Pelottavaa. Heillä näytti olevan  Halloween ääniraita, sellainen, joka voisi löytyä 99 cent storesta, soimassa luuppina jossain huoneessa. En nähnyt stereoita, mutta veikkaan, että heidän on täytynyt käyttää PA-systeemiä. Astuin muutaman renkailla ympäriinsä kulkevan lelurotan yli, ja kävelin rinta rottingilla toiselle alueelle.

Saavuin ovennupille ja sydämmeni putosi polviini. En halunnut avata tuota ovea. Pelon tunne iski minuun niin kovaa, että pystyin tuskin ajattelemaan. Järki otti minusta ylivallan muutaman kauhistuneen hetken jälkeen, ja ravistin sen pois ja astuin seuraavaan huoneeseen.

Kolmannessa huoneessa asiat alkavat muuttua.

Pinnalta päin se näytti normaalilta huoneelta. Siellä oli tuoli keskellä puu paneloitua lattiaa. Yksinäinen lamppu nurkassa valaisi kehnosti aluetta, muodostaen muutaman varjon lattiaan ja seinille. Se oli ongelma. Varjot. Monikossa.

Tuolia lukuun ottamatta, siellä oli muitakin varjoja. Olin tuskin kävellyt ovesta sisään ja olin valmiiksi kauhistunut. Se oli hetki jolloin tajusin, että jokin ei ollut kunnossa. En edes ajatellut kunnes yritin automaattisesti avata ovea, josta tulin. Se oli lukittu toiselta puolelta.

Se sai minut pois tolaltani. Lukitsiko joku ovia edistyessäni? Ei ollut mitään keinoa. Olisin kuullut heidät. Oliko se mekaaninen lukko, joka lukkiutui automaattisesti? Ehkä. Mutta olin liian peloissani ajattelemaan tosissani. Käännyin takaisin huoneeseen ja varjot olivat kadonneet. Tuolin varjo säilyi, mutta muut olivat kadonneet. Aloin kävellä hitaasti. Minulla oli tapana hallusinoida, kun olin lapsi, joten laitoin ne mielikuvitukseni piikkiin. Aloin voida paremmin, kun saavuin huoneen puoliväliin. Katsoin alas ottaessani askeleita ja silloin näin sen.

Tai en nähnyt. Varjoni ei ollut siellä. Minulla ei ollut aikaa huutaa. Juoksin niin nopeaa kuin pystyin toiselle ovelle ja paiskasin itseni huoneeseen oven ulkopuolella.

Neljäs huone oli mahdollisesti vastenmielisin. kun suljin oven, kaikki valo näytti imeytyvän ulos ja asettuvan takaisin edelliseen huoneeseen. Seisoin siellä, pimeyden ympäröimänä, kykenemättömänä liikkumaan. En pelkää pimeää enkä ole koskaan pelännyt, mutta olin ehdottomasti järkyttynyt. Kaikki näkyvyys oli poissa. Nostin käteni kasvojeni eteen ja, jos en olisi tiennyt mitä olen tekemässä, en olisi voinut koskaan edes kertoa. Pimeys ei kuvaile sitä. En pystynyt kuulemaan mitään. Oli kuoleman hiljaista. Kun olet äänieristetyssä huoneessa, pystyt kuulemaan hengityksesi. Pystyt kuulemaan olevasi elossa.

Minä en pystynyt.

Hetken päästä aloin kompuroida eteenpäin , sydämmeni nopea syke oli ainoa asia, jonka pystyin tuntemaan. Siellä ei näkynyt ovea. Ei ollut edes varmaa, että siellä tällä kertaa oli. Silloin hiljaisuuden rikkoi matala hyräily.

Tunsin jotain takanani. Pyörin ympäriinsä levottomasti, mutta pystyin hädin tuskin näkemään edes nenääni.Tiesin sen silti olevan siellä. Huolimatta siitä kuinka pimeä oli, tiesin jonkin olevan siellä.  Hyräily kasvoi kovemmaksi, ja läheni. Se vaikutti ympäröivän minua, mutta tiesin, että mikä tahansa aiheutti ääniä, oli edessäni hivuttautumassa lähemmäksi. Otin askeleen taaksepäin; en ole koskaan tuntenut sellaista pelkoa. En oikeastaan voi kuvailla todellista pelkoa. En edes pelännyt kuolevani; pelkäsin sen vaihtoehtoja. Pelkäsin mitä tällä olennolla oli minun varalleni. Silloin valot välähtivät sekunniksi ja näin sen.

Ei mitään. En nähnyt mitään ja tiesin etten nähnyt siellä mitään. Huone oli taas pimeyden täyttämä ja hyräily muuttui raivoisaksi kirkumiseksi. Huusin protestiksi; en kuullut tätä helvetin ääntä hetkeen. Juoksin taaksepäin, pois äänen luota, ja haparoin oven kahvalle. Käännyin ja kaaduin huoneeseen viisi.
Ennen kuin kuvailen huone vitosta, sinun täytyy ymmärtää jotain. En ole huumeaddikti. Minulla ei ole historiaa huumeiden väärinkäytöstä tai minkäänlaisesta psykoosista aikaisemmin mainitsemieni lapsuuden hallusinaatioiden lisäksi; ja nekin tulivat vain silloin, kun olin todella väsynyt tai juuri herätessäni. Astuin NoEnd Houseen pää selvänä.

Sen jälkeen kun kaaduin sisään edellisestä huoneesta, olin selälläni, katseeni kohti kattoa. Mitä näin, ei pelottanut minua; se yksinkertaisesti yllätti minut. Huoneessa kasvoi puita ja ne kohosivat pääni yläpuolelle. Katto tässä huoneessa oli korkeammalla kuin muissa, mikä sai minut ajattelemaan olevani talon keskuksessa. Nousin lattialta, puistelin itsestäni pölyt ja katselin ympärilleni. Se oli ehdottomasti suurin huone kaikista. En pystynyt edes näkemään ovea sieltä missä olin; erilaisten oksien ja puiden täytyi blokata näkökenttäni uloskäynnille.

Tähän asti, ajattelin huoneiden menevän pelottavammiksi, mutta tämä oli paratiisi edelliseen huoneeseen verrattuna. Oletin myös, että mikä tahansa oli huoneessa neljä, se pysyi siellä. Olin uskomattoman väärässä.

Kun kuljin syvemmälle huoneeseen, alkoi kuulostamaan kuin olisin metsässä; hyönteisten surina ja lintujen satunnainen läpytys vaikutti olevan ainoa seurani huoneessa. Se oli asia, joka minua häiritsi eniten. Kuulin hyönteiset ja muita eläimiä, mutten nähnyt niistä yhtäkään. Aloin miettimään kuinka iso tämä talo oli. Ulkopuolelta, kun ensimmäisen kerran kävelin sen luokse, se näytti tavalliselta talolta. Se oli ehdottomasti isompi sisältä, mutta tämä oli lähes kokonainen metsä talossa. Taivaankansi esti katon näkemisen, mutta oletin sen silti olevan siellä, niin korkealla kuin se ikinä olikaan. En kyennyt näkemään yhtään seinääkään. Ainoa tapa jolla tiesin olevani vielä sisällä oli lattia, joka täsmäsi muihin huoneisiin: tavallinen tumma puu panelointi.

Jatkoin kävelemistä toivoen, että seuraava ohittamani puu paljastaisi oven. Hetken kävelemisen jälkeen tunsin moskiitto sääsken lentävän kädelleni. Ravistin sen pois ja jatkoin matkaa. Sekunti myöhemmin tunsin noin kymmenen lisää laskeutuvan iholleni eri kohtiin. Tunsin niiden kipittävän ylös ja alas käsiäni ja jalkojani pitkin ja muutama kulki kasvojeni poikki. Heiluin levottomasti saadakseni ne kaikki pois, mutta ne vain jatkoivat kipittämistä. Katsoin alas ja parkaisin - enemmänkin kuiskasin ollakseni rehellinen. En nähnyt yhtäkään ötökkää. Yksikään ötökkä ei ollut päälläni, mutta pystyin tuntemaan niiden kipittävän. Kuulin niiden lentävän kasvoillani ja pistelevän ihoani, mutten pystynyt näkemään yhtäkään. Kaaduin maahan ja aloin pyöriä holtittomasti. Olin epätoivoinen. Vihasin hyönteisiä, eteenkin sellaisia, joita en voinut nähdä tai koskea. Mutta nämä hyönteiset pystyivät koskemaan minua ja ne olivat joka puolella.

Aloin ryömiä. Minulla ei ollut aavistustakaan minne olin menossa; sisäänkäyntiä ei ollut nähtävissä ja uloskäyntiä en ollut vielä nähnytkään. Joten minä vain ryömin, ihoni kiemurteli noiden haamuhyönteisten läsnäolosta. Sen jälkeen mikä vaikutti tunneilta, löysin oven. Tartuin lähimpään puuhun ja ponnautin itseni ylös, ajattelematta turhaan jalkojani ja käsiäni. Yritin juosta, mutta en pystynyt; kehoni oli uupunut ryömimisestä ja sen kanssa tekemisissä olemisesta mikä tahansa päälläni oli. Otin muutaman huteran askeleen ovelle, ottaen tukea jokaisesta matkalla olevasta puusta.
 Ovi oli vain muutaman askeleen päässä, kun kuulin sen. Sama matala hyminä kuin aiemmin. Se oli tulossa seuraavasta huoneesta ja se oli matalampaa. Pystyin melkein tuntemaan sen kehoni sisällä, kuin seisoessa vahvistimen vieressä konsertissa. Tunne hyönteisistä päälläni väheni, hyminän voimistuessa. Kun laitoin käteni oven nupille, hyönteiset olivat poissa kokonaan, mutta en voinut saada itseäni kääntämään nuppia. Tiesin että, jos päästäisin irti, hyönteiset palaisivat ja ei ollut keinoa palata huone neljään. Minä vain seisoin siellä, pääni nojasi numerolla 6. merkittyä ovea ja tärisevä käteni piteli nuppia. Hyminä oli niin voimakas etten pystynyt edes kuulemaan teeskentelyäni ajattelusta. Huone kuusi oli seuraava ja huone kuusi oli helvetti.

Suljin oven perässäni, silmäni olivat kiinni ja korvani soivat. Hyminä ympäröi minua . Kun ovi loksahti paikalleen, hyminä oli poissa. Avasin silmäni yllättyneenä ja ovi, jonka suljin, oli poissa. Se oli pelkkä seinä enää. Katselin ympärilleni shokissa. Huone oli identtinen huoneen kolme kanssa-sama tuoli ja lamppu-mutta varjoja oli oikea määrä tällä kertaa. Ainoa oikea ero oli, että siellä ei ollut uloskäynti ovea ja se josta tulin sisään, oli kadonnut. Kuten aiemmin sanoin, minulla ei ollut aiempia kokemuksia henkisen epävakauden suhteen, mutta sillä hetkellä vajosin siihen minkä nyt tiedän olleen hulluus. En huutanut. En tehnyt ääntäkään.

Aluksi raavin pehmeästi. Seinä oli kova, mutta tiesin oven olevan siellä jossain.  Minä vain tiesin sen olevan. Raavin sieltä missä ovennuppi oli. Raavin seinää kuumeisesti molemmilla käsillä, kynteni viilautuessa pois puuta vasten. Putosin hiljaisesti polvilleni, ainoa ääni huoneessa oli alituinen seinän raapiminen. Tiesin sen olevan siellä. Ovi oli siellä, tiesin sen vain olevan siellä. Tiesin että jos pääsisin vain tämän seinän ohi-

"Oletko kunnossa?"

Pomppasin maasta ja pyörähdin samalla liikkeellä. Nojauduin takanani olevaa seinää vasten ja näin mikä puhui minulle;  tänä päivänä kadun ikinä kääntyneeni ympäri.

Siellä oli pieni tyttö. Hän oli pukeutuneena pehmeään, valkoiseen mekkoon, joka ylsi hänen nilkkoihinsa asti. Hänellä oli pitkän vaaleat hiukset jotka ylsivät selän puoleen väliin asti ja valkoinen iho sekä siniset silmät. Hän oli pelottavin asia, jonka olin ikinä nähnyt, ja tiedän, että mikään elämässäni ei tule olemaan koskaan niin hermostuttavaa kuin se mitä näin hänessä. Katsoessani häntä näin jotain muuta. Siinä missä hän seisoi, minä näin jotain mikä näytti miehen keholta, vain isompana kuin normaalisti ja peitettynä karvoilla. Hän oli alaston päästä varpaisiin, mutta hänen päänsä ei ollut ihmisen ja hänen varpaansa olivat sorkat. Se ei ollut paholainen, mutta sinä hetkenä olisi hyvinkin voinut olla. Hahmolla oli pässin pää ja suden kuono.

Se oli hirveää ja se oli synonyymi pienelle tytölle edessäni. He olivat sama hahmo. En oikeastaan voi kuvailla sitä, mutta näin heidät samaan aikaan. He jakoivat saman kohdan siinä huoneessa, mutta se oli kuin katsoisi kahteen eri ulottuvuuteen. Kun näin tytön näin hahmon, kun näin hahmon näin tytön. En kyennyt puhumaan. Tuskin pystyin edes näkemään. Minun mieleni vastusti sitä mitä se yritti käsitellä.Olin ollut peloissani ennenkin elämässäni ja en ollut koskaan ollut enemmän peloissani kuin ollessani ansassa neljännessä huoneessa, mutta se oli ennen huone kuutosta. Minä vain seisoin siellä, tuijottaen sitä mikä ikinä puhuikaan minulle. Siellä ei ollut uloskäyntiä. Olin lukittu tänne sen kanssa. Ja sitten se puhui uudestaan.

"David, sinun olisi pitänyt kuunnella."

Kun se puhui, kuulin pikku tytön sanat, mutta toinen olento puhui mieleni läpi äänellä, jota en yritä kuvailla. Siellä ei ollut muuta ääntä. Ääni vain jatkoi tuon lauseen toistamista uudelleen ja uudelleen mielessäni ja minä hyväksyin sen. En tiennyt mitä tehdä. Minä olin vajoamassa hulluuteen, vieläkään en voinut irrottaa silmiäni siitä mikä oli edessäni. Kaaduin lattialle. Ajattelin, että olin tajuton, mutta huone ei päästäisi minua. Halusin sen vain loppuvan. Olin omalla puolellani, silmät laajasti auki ja olento tuijottamassa alas minuun. Edessäni lattian poikki vilisti yksi paristokäyttöinen rotta toisesta huoneesta.

Huone leikitteli kanssani. Mutta jostain syystä, näytti että rotta veti mieleni takaisin siitä syvyydestä mihin se ikinä olikaan suuntautunut ja katselin ympäri huonetta. Olin lähdössä sieltä pois. Olin päättänyt päästä tuosta talosta ja elää ja olla koskaan ajattelematta tätä paikkaa uudestaan. Tiesin tämän huoneen olevan helvetti ja en ollut valmis ottamaan tuota asuinpaikkaa. Ensiksi, ne oli vain silmäni, jotka liikkuivat. Katselin seiniä minkäänlaisen raon varalta. Huone ei ollut niin iso, joten ei vienyt kauaa saada kokonaiskuvaa. Demoni silti härnäsi minua, äänen kasvaessa kovemmaksi olennon pysyessä juurtuneena siinä missä se seisoi. Laitoin käteni lattialle, nostin itseni ylös kontalleni ja käännyin vilkuilemaan seinää takanani.

Silloin näin jotain, jota en voinut uskoa. Olento oli nyt takanani, kauiskaten mieleeni kuinka minun ei olisi pitänyt tulla. Tunsin sen hengittävän niskaani, mutta kieltäydyin kääntymästä ympäri. Laaja suorakulmio oli kaiverrettuna puuhun, sen keskellä oli pieni kaiverrettu painauma. Juuri silmieni edessä näin ison seiskan, jonka olin ajattelemattani raapinut seinään. Tiesin mikä se oli: huone seitsemän oli juuri tuon seinän takana, missä huone viisi oli hetki sitten.

En tiedä miten olin tehnyt sen - ehkä se oli vain minun hetkellinen mielentilani - mutta olin luonut oven. Tiesin että olin. Hulluudessani, olin raapinut seinään sen mitä tarvitsin eniten: uloskäynnin seuraavaan huoneeseen. Huone seitsemän oli lähellä. Tiesin demonin olevan takanani , mutta jostain syystä se ei voinut koskea minua. Suljin silmäni ja asetin molemmat käteni isolle seiskalle edessäni. Työnsin. Minä työnsin niin kovaa kuin pystyin. Demoni huusi nyt korvaani. Se sanoi etten ollut koskaan lähtemässä. Se sanoi minulle, että tämä oli loppu, mutta en ollut kuolemassa; olin jäämässä elämään sinne huone kutoseen sen kanssa. En ollut. Työnsin ja huusin minkä keuhkoistani lähti. Tiesin tulevani puskemaan seinän läpi ennen pitkään.

Puristin silmäni lujasti yhteen ja huusin, ja demoni oli poissa. Jäin hiljaisuuteen. Käännyin ympäri hitaasti ja huone tervehti minut sellaisena kuin se oli sisään astuessani: vain tuoli ja lamppu. En voinut uskoa sitä, mutta minulla ei ollut aikaa tervehtiä. Käännyin takaisin seiskaan ja hyppäsin hieman taaksepäin. Mitä näin oli ovi. Se ei ollut se jonka olin raapinut, vaan tavallinen ovi päällään iso seiska. Minun koko vartaloni tärisi. Minulta kesti hetki kääntää nuppia. Minä vain seisoin siellä hetken tuijottamassa ovea. En voinut jäädä huone kutoseen. En voinut.  Mutta jos tämä oli jo pelkästään huone kuusi, en voinut kuvitellakaan mitä huone seiskalle oli varattu. Minun on täytynyt seistä siellä tunti, vain tuijottamassa seiskaa. Lopulta, syvän hengenvedon kera, käänsin nuppia ja avasin oven huone seiskaan.

Kompuroin oven läpi henkisesti uupuneena ja fyysisesti heikkona. Ovi takanani sulkeutui ja tajusin missä olin. Olin ulkona. En ulkona kuten huone viidessä, vaan oikeasti ulkona. Silmiäni kirveli. Halusin itkeä. Putosin polvilleni ja yritin, mutten voinut. Olin lopultakin pois helvetistä. En edes välittänyt palkkiosta, joka luvattiin. Käännyin ja näin, että ovi josta juuri kuljin, oli sisäänkäynti. Kävelin autolleni ja ajoin kotin, miettien miten mukavalta suihku kuulostaisi.

kun saavuin talolleni, tunsin levottomuutta. Ilo NoEnd Housesta poistumisesta oli haalistunut ja pelko hitaasti rakentui vatsassani. Ravistin sen pois jäänteenä NoEnd Housesta ja menin etuovelle. Astuin sisään ja menin välittömästi ylös huoneeseeni. Siellä sängylläni oli kissani, Baskerville. Hän oli ensimmäinen elävä asia, jonka olin nähnyt koko yönä ja kurottauduin hellittelemään häntä. Hän sähisi ja huitaisi kättäni. Hätkähdin shokissa, koska hän ei ole koskaan käyttäytynyt sillä tavalla. Ajattelin "Mitä sitten, hän on vanha kissa." Hyppäsin suihkuun ja valmistauduin siihen minkä oletin olevan uneton yö.

Suihkuni jälkeen menin keittiöön laittamaan jotain syötävää. Laskeuduin portaat ja käännyin perhehuoneeseen; se mitä näin, palaisi mieleeni ikuisesti, kuitenkin. Vanhempani makasivat maassa, alastomina ja veren ympäröiminä. Heidät oli silvottu lähes-tunnistamattomiksi. Heidän raajansa oli irroitettu ja asetettu heidän ruumiidensa viereen, ja heidän päänsä oli asetettu heidän rinnoilleen kasvot minua kohti. Kaikkein huolestuttavin asia oli heidän ilmeensä. He hymyilivät, Kuin he olisivat iloisia nähdessään minut. Oksensin ja nyyhkytin perhehuoneessa. En tiennyt mitä oli tapahtunut; he eivät edes elä kanssani tällä hetkellä. Olin sekava. Sitten näin sen: oven joka ei ole ollut siellä koskaan aiemmin. Ovi, jossa oli iso kasi tuherrettuna verellä.

Olin vieläkin talossa. Olin seisomassa perhehuoneessani, mutta olin huone seiskassa. Vanhempieni kasvot hymyilivät leveämmin tajutessani tämän. He eivät olleet vanhempani; he eivät voineet olla, mutta ne näyttivät täsmälleen heiltä. Kasilla merkitty ovi oli huoneen toisella puolella, edessäni olevien silvottujen ruumiiden takana. Tiesin, että minun täytyy liikkua, mutta tuona hetkenä annoin periksi. Hymyilevät kasvot raastoivat mielessäni; ne maadoittivat minut siihen missä seisoin. Oksensin uudestaan ja lähes romahdin. Sitten hyminä palasi. Se oli kovempi kuin koskaan ja se täytti talon ja tärisytti seiniä. Hyminä pakotti minut kävelemään.

Aloin kävelemään hitaasti, tehden tietäni lähemmäksi ovea ja ruumiita. Pystyin tuskin seisomaan, puhumattakaan kävelemisestä, ja mitä lähemmäksi saavuin vanhempiani, sitä lähemmäksi tulin itsemurhaa. Seinät tärisivät nyt niin kovaa, että tuntui siltä, että ne murtuisivat, mutta silti kasvot hymyilivät minulle. Kun hivuttauduin lähemmäksi, heidän silmänsä seurasivat minua. Olin nyt kahden ruumiin välissä, jalan päässä ovesta. Irtileikatut kädet ryömivät maton poikki kohti minua, tämä kaikki kasvojen tuijottaessa minua. Uusi kauhu tuli ylleni ja kävelin nopeampaa. En halunnut kuulla heidän puhuvan. En halunnut noiden äänien täsmäävän vanhempieni ääniin. He alkoivat avaamaan suitaan ja kädet olivat senttien päässä jaloistani. Epätoivossa, syöksyin eteenpäin ovelle, heilauttaen sen auki ja paiskasin sen kiinni takanani. Huone kahdeksan.

Olin valmis. Sen jälkeen mitä juuri koin, tiesin ettei ollut mitään muuta mitä tämä vitun talo voisi päälleni heittää, josta en voisi selvitä elävänä. Siellä ei ollut minkäänlaisia helvetin liekkejä, joihin en ollut valmis. Valitettavasti, aliarvioin NoEnd Housen kyvyt. Valitettavasti, asiat menivät vielä vastenmielisemmiksi, vielä kauheammiksi, ja vielä sanoin kuvaamattomimmiksi huone kahdeksassa.

Minulla on vieläkin ongelmia sen uskomisessa mitä näin huone kahdeksasssa. Taas, huone oli hiilipaperikopio huoneista kolme ja kuusi, mutta yleensä tyhjässä tuolissa istui mies. Hetken epäuskon jälkeen, mieleni lopulta hyväksyi faktan, että tuolissa istuva mies oli minä.
Ei joku, joka näytti minulta; se oli David Williams. Kävelin lähemmäksi. Minun täytyi saada parempi kuva, vaikkakin olin varma siitä.  Hän katsoi ylös minuun ja näin kyyneleen hänen silmissään.

Pyydän... pyydän, älä tee sitä. Pyydän, älä satuta minua."

"Mitä?" Kysyin. "Kuka olet? En aio satuttaa sinua."

Kyllä sinä aiot..." Nyt hän nyyhkytti. "Sinä tulet satuttamaan minua ja minä en halua sinun satuttavan." Hän istui tuolilla jalat ylhäällä ja alkoi keinumaan edestakaisin. Se oli oikeastaan aika säälittävää katsoa, eteenkin kun hän oli minä, identtinen kaikilla tavoilla.

"Kuule, kuka olet?" Olin nyt vain muutaman jalan päässä doppelgängeriani. Se oli oudoin kokemus siihen asti, seisoa siellä puhumassa itselleni. En ollut peloissani, mutta olisin pian. " Miksi sinä olet-"
"Sinä tulet satuttamaan minua sinä tulet satuttamaan minua, jos haluat poistua sinä tulet satuttamaan minua."

"Miksi sinä sanot näin? Rauhoitu nyt vain, okei? Yritetään selvittää tämä-" Ja sitten näin sen. Istuva david oli pukeutuneena samoihin vaatteisiin kuin minä, lukuunottamatta pientä punaista läikkää hänen paidasaan kirjattuna numerolla yhdeksän

"Sinä tulet satuttamaan minua sinä tulet satuttamaan minua älä pyydän sinä tulet satuttamaan minua..."

Silmäni eivät irronneet tuosta pienestä numerosta hänen rinnassaan. Tiesin tarkalleen mikä se oli. Ensimmäiset muutama ovi olivat tavallisia ja yksinkertaisia, mutta hetken päästä ne menivät vähän enemmän epäselviksi. Seitsemän oli raavittu seinään, mutta omilla käsilläni. Kahdeksan oli merkitty verellä vanhempieni ruumiiden eteen. Mutta yhdeksän-tämä numero oli henkilö, elävä henkilö. Vielä pahempaa, se oli henkilö, joka näytti täsmälleen minulta.

"David?"minun oli kysyttävä.

"Kyllä... sinä tulet satuttamaan minua sinä tulet satuttamaan minua..." Hän jatkoi nyyhkytystä ja keinumista.

Hän vastasi Davidille. Hän oli minä, ääntä myöten. Mutta tuo ysi. Astelin ympäriinsä muutaman minuutin, hänen nyyhkyttäessään tuolissa. Huoneessa ei ollut ovea, kuten huoneessa kuusi, ovi josta tulin läpi, oli poissa. Jostain syystä oletin,että raapiminen ei johtaisi mihinkään tällä kertaa. Tutkin seiniä ja lattiaa tuolin ympäriltä, laittaen pääni sen alle ja katsoen josko siellä olisi jotain. Valitettavasti, siellä oli. Tuolin alla oli puukko. Siinä oli kiinni lappu, jossa luki, "Davidille-johdolta."

Tunne mahassani lukiessani lappua, oli jotain pahaenteistä. Halusin oksentaa ja viimeinen asia, jonka halusin tehdä oli siirtää puukko pois tuolin alta.  Toinen David vieläkin nyyhkytti hallitsemattomasti. Mielessäni pyöri vastaamattomien kysymysten ullakko. Kuka laittoi tämän tänne ja kuinka ne saivat nimeni? Puhumattakaan faktasta, että ollessani polvistuneena kylmällä puu lattialla, istun myös tuossa tuolissa nyyhkyttäen protestiksi tulla itseni satuttamaksi. Se kaikki oli liikaa käsiteltäväksi. Talo ja johto oli leikkinyt kanssani koko tämän ajan. Ajatukseni jostain syystä kääntyivät Peteriin, ja siihen oliko vai ei hän päässyt näin pitkälle. Jos hän oli, jos hän tapasi Peter Terryn nyyhkyttämässä tässä tuolissa, keinumassa edestakaisin... ravistin nuo ajatukset pois päästäni; niillä ei ollut väliä. Otin puukon tuolin alta ja välittömästi toinen David meni hiljaiseksi.

"David,"Hän sanoi äänelläni, "Mitä ajattelit tekeväsi?"

Nostin itseni maasta ja puristin puukkoa lujasti kädessäni.

"Aion päästä pois täältä."

David istui yhä tuolissa, vaikkakin hän oli nyt hyvin tyyni. Hän katsoi ylös minuun hieman virnistäen. En pysty kertomaan oliko hän alkamassa nauramaan vai kuristamaan minua. Hitaasti, hän nousi ylös tuolista ja seisoi, kasvot kohti minua. Se oli hämmästyttävää. Hänen pituutensa ja jopa tapa jolla hän seisoi täsmäsi minuun. Tunsin puukon kumisen kahvan kädessäni ja pidin sitä tiukemmin. En tiedä mitä suunnittelin tehdä sillä, mutta tunsin tarvitsevani sitä.

"Nyt", hänen äänensä oli hieman matalampi kuin omani. "Aion satuttaa sinua. Aion satuttaa sinua ja aion pitää sinut täällä." En vastannut. Minä vain hyökkäsin ja taklasin hänet maahan. Pääsin hänen päälleen ja katsoin alas, puukko varmana ja valmiina. Hän katsoi ylös minuun, kauhistuneena. Se oli kuin olisin katsonut peiliin. Silloin hyminä palasi, matalana ja etäisenä, vaikkakin tunsin sen silti syvällä kehossani. David katsoi ylös minuun, kun minä katsoin alas itseäni. Hyminä voimistui ja tunsin jonkin sisälläni napsahtavan. Yhdellä liikkeellä, löin puukon läikkään hänen rinnassan ja kaaduin. Mustuus lankesi huoneeseen ja olin tippumassa.

Pimeys ympärilläni ei ollut mitään mitä olin kokenut siihen mennessä. Huone neljä oli pimeä, mutta ei ollut lähelläkään sitä mikä otti minut täysin valtaansa. En edes ollut varma hetken kuluttua olinko tippumassa. Tunsin painottomuutta, pimeyden peittämänä. Sitten syvä haikeus tuli ylleni. Tunsin eksyneisyyttä, masennusta, ja itsetuhoisuutta. Näky vanhemmistani tuli mieleeni. Tiesin ettei se ollut todellista, mutta olin nähnyt sen ja mielelläni oli vaikeus erottaa mikä oli todellista ja mikä ei. Haikeus vain syveni. Tuntui, että olin huone yhdeksässä päiviä. Viimeinen huone. Ja se on juuri mitä se oli: loppu. NoEnd Housella oli loppu ja olin saavuttanut sen. Sillä hetkellä annoin periksi. Tiesin, että olisin tuossa välitilassa ikuisesti, seuranani ei mitään paitsi pimeys. Edes hyminä ei ollut siellä pitämässä minua täysijärkisenä.

Olin kadottanut kaikki aistini. En voinut tuntea itseäni. En voinut kuulla mitään. Näkökyky oli täysin hyödytön täällä. Etsin makua suussani ja en löytänyt mitään. Tunsin olevani aineeton ja täysin hukassa. Tiesin missä olin. Tämä oli helvetti. Huone yhdeksän oli helvetti. Sitten se tapahtui. Valo. Yksi niistä stereotyyppisistä valoista tunnelin päässä. Tunsin maan tulevan vastaan alleni ja olin seisomassa. Hetken tai useamman kerättyäni ajatuksia ja aisteja, kävelin hitaasti valoa kohti.
Lähestyessäni valoa se otti muodon. Se oli pystysuora halkeama merkitsemättömän oven sivulla. Kävelin hitaasti oven läpi ja löysin itseni takaisin sieltä mistä aloitin: NoEnd Housen aulasta. Se oli juuri samanlainen kuin sieltä poistuessani: vieläkin tyhjä, vieläkin koristeltu lapsellisilla halloween koristeilla. Kun kaikki tuo tapahtui tuona iltana, olin yhä varovainen siitä missä olin. Hetken normaaliuden kuluttua, Katselin ympäri paikkaa yrittäen etsiä jotain erilaista. Pöydällä oli tavallinen valkoinen kirjekuori, jonka päälle oli kirjoitettu käsin nimeni. Suunnattoman uteliaana, silti yhä varovaisena, keräsin rohkeutta kirjeen avaamiseen. Sisällä oli viesti, jälleen käsinkirjoitettuna.

David Williams,

Onnittelut! Sinä selviydyit NoEnd Housen loppuun! Pyydämme vastaanottamaan tämän palkinnon merkkinä loistavasta suorituksesta.

Ikuisesti sinun, johto.

Kirjeen kanssa oli viisi 100 dollarin seteliä.

En voinut lopettaa nauramista. Tuntui, että nauroin tuntikausia. Nauroin kävellessäni ulos autooni ja nauroin ajaessani kotiin. Nauroin kääntyessäni ajotielleni. Nauroin avatessani etuoveni talooni ja nauroin nähdessäni pienen kympin kaiverrettuna puuhun.

  Alkuperäinen englanninkielinen versio

En ole itse kirjoittanut tarinaa, vaan olen sen kääntänyt englannin kielestä.

Alkuperäinen kirjoittaja Brian Russell

Jos käytät suomennostani, muistathan mainita teoksen alkuperäisen kirjoittajan.