Askeleet
Tämä tarina on pitkä. Pahoittelut siitä. En ole koskaan kertonut tätä tarinaa näin yksityiskohtaisesti, niin että sen voisi ymmärtää täysin. Tarina on tosi ja tapahtumat sijoittuvat aikaan kun olin noin kuusi vuotias.
Jos painat korvasi tyynyä vasten hiljaisessa huoneessa, voit kuulla sydämenlyöntisi. Lapsena vaimeat lyönnit kuulostivat kuin pehmeiltä askelilta matolla. Lähes joka yö juuri kun olin vaipumassa uneen, kuulin askeleet ja palasin tajuihini kauhuissani.
Koko lapsuuteni ajan elin äitini kanssa mukavassa naapurustossa, joka koki tietynlaista siirtymävaihetta. Pienituloiset ihmiset muuttivat vähitellen alueelle ja minä ja äitini kuuluimme näihin ihmisiin. Elimme sellaisessa talossa jonka voi nähdä kuljetettavan kahdessa osassa moottoritiellä. Silti äitini piti siitä hyvää huolta. Naapuruston ympärillä kasvoi paljon metsää, missä minulla oli tapana leikkiä ja seikkailla päivisin. Mutta öisin alue muuttui paljon pahaenteisemmän oloiseksi, kuten lapsena usein käy. Sen lisäksi talomme alla oli aika iso ryömintätila. Mielikuvat hirviöistä ja pelottavista skenaarioista pyörivät päässäni aina silloin, kun heräsin askeliin
Kerroin äidilleni askelista ja hän sanoi minun vain kuvittelevan asioita. Intin asiasta niin kauan, että lopulta hän pesi korvani rauhoittaakseen minut, koska ajattelin sen auttavan Mutta se ei tietenkään auttanut. Kaikesta karmivuudesta ja askelista huolimatta ainoa outo asia joka tapahtui oli että aina silloin tällöin heräsin alasängystä vaikka olin mennyt nukkumaan yläsänkyyn. Mutta oikeastaan se ei ollut kovin outoa, sillä saatoin käydä yöllä vessassa tai juomassa jotain ja vain unohtaa vaihtaneeni vuodetta. Olin kuitenkin ainoa lapsi, joten ihan sama. Näin kävi kerran tai kahdesti viikossa eikä alasängystä herääminen ollut edes niin kauheaa. Kunnes eräänä yönä en herännytkään alasängystä.
Kuulin askeleet, mutta olin liian syvällä unessa herätäkseni niiden takia ja, kun heräsin, se ei johtunut askelista tai painajaisesta, vaan siitä, että minulla oli kylmä. Todella kylmä. Kun avasin silmäni, näin tähdet. Olin metsässä. Istuin ylös välittömästi ja yritin ymmärtää mitä tapahtuu. Luulin uneksivani, mutta se ei tuntunut oikealta. Kuten sekään, että olin metsässä. Suoraan edessäni oli tyhjä uimapatja. Se oli hain muotoinen. Tämä vain lisäsi surrealistista tunnelmaa, mutta hetken kuluttua alkoi vaikuttaa siltä, että en heräisi, koska tämä ei todella ollut unta. Nousin ylös ja katsoin ympärilleni, mutta en tunnistanut tätä metsää. Leikin taloa ympäröivässä metsässä kaiken aikaa, joten tunsin sen todella hyvin. Jos tämä ei ollut se sama metsä, miten löytäisin tien ulos? Otin askeleen ja tunsin viiltävää kipua jalassani. Horjahdin takaisin maahan missä olin maannut. Olin astunut piikkiin. Kuun valossa näin, että niitä oli kaikkialla. Katsoin nyt toista jalkaani, mutta se oli kunnossa niin kuin loputkin minusta. Kehossani ei ollut enempää vammoja enkä ollut edes likainen. Itkin hieman ja nousin taas jaloilleni.
En tiennyt mihin suuntaan mennä joten lähdin vain kävelemään johonkin. Vastustin haluani huutaa apua, sillä ei ollut varma halusinko tulla löydetyksi. Kuka tai mikä minut saattaisikaan löytää.
Tuntui kuin olisin kävellyt tuntikausia.
Yritin kävellä suorassa linjassa, ja palata aina samaan linjaan kierrettyäni esteitä tielläni. Olin lapsi ja peloissani. En kuullut ulvontaa tai huutoja ja vain kerran kuulin mitään pelottavaa. Se kuulosti vauvan itkulta. Nyt kun sitä ajattelee, se oli varmaan vain kissa, mutta silloin se sai minut paniikkiin. Juoksin kaarrellen kaatuneiden puiden ja tiheiden pensaikoiden takaa. Kiinnitin erityisesti huomiota siihen mihin astuin, koska jalkani olivat jo todella huonossa kunnossa. Kiinnitin kai huomiota liikaa siihen mihin astuin enkä tarpeeksi siihen, että mihin askeleet johtivat. Ei mennyt kauaa, kun näin jotain mikä täytti minut epätoivolla. En ole koskaan kokenut sellaista epätoivoa elämässäni tähän päivään asti. Se oli se uimapatja.
Olin vain kolmen metrin päässä siitä kohdasta, mistä olin herännyt.
Tänä ei ollut taikuutta tai mitään yliluonnollista aika-avaruuden taittumista. Olin eksynyt. Siihen asti olin miettinyt lähinnä sitä miten pääsen pois metsästä kuin sitä, miten ylipäätään päädyin sinne. Mutta nyt olin taas lähtöpisteessä, aloin miettimään. En ollut edes varma, että nämä olivat lähimersäämme; toivoin vain niin. Olinko juossut valtavaa ympyrää tuon kohdan ympäri vai olinko ajattelemattani kääntynyt takaisin päin jossain kohtaa? Miten ajattelin päästä kotiin? Siihen aikaan ajattelin, että pohjantähti oli vain kirkkain tähti ja niinpä etsin taivaalta kirkkaimman tähden ja lähdin seuraamaan sitä.
Ennen pitkää ympäristö alkoi näyttämään tutummalta ja kun näin ojan, jossa leikimme aina ystävieni kanssa, tiesin, että olin selvinnyt. Siinä vaiheessa kävelin jo todella hitaasti, sillä jalkani olivat niin kiperät. Olin niin iloinen olessani lähellä kotiani, että kävelyni muuttui hölkäksi. Kun vihdoin näin talomme katon alemmalla sijaitsevan naapurin talon yli, silmäni kostuivat ja juoksin entistä kovempaa. Halusin vain päästä kotiin Olin jo päättänyt, etten sanoisi mitään, koska minulla ei ollut aavistustakaan mitä sanoisin. Pääsisin taloon jotenkin, siistiytyisin, ja palaisin sänkyyni. Sydämeni jätti lyönnin välistä, kun tulin nurkan takaa ja näin koko talon.
Jokainen valo talossa oli päällä.
Tiesin, että äitini oli hereillä ja tiesin, että minun pitäisi selittää (tai yrittää selittää) missä olin ollut, enkä tiennyt edes mistä aloittaa. Juoksu hidastui hölkäksi ja lopulta kävelin. Näin äitini siluetin sälekaihtimien takaa ja vaikka olin huolissani siitä miten selittäisin tilanteen, sillä ei ollut niin väliä. Kävelin viimeiset askeleet kuistille, otin kiinni ovenkahvasta, ja käänsin sitä. Juuri kun olin työntämässä oven auki, kaksi kättä tarttui ympärilleni ja veti minua taaksepäin. Huusin niin lujaa kuin pystyin: ”ÄITI! AUTA! ÄITI!” Se tunne kun olin niin lähellä turvaa ja joku vetää minut pois sen luota. Se tunne täytti minut sellaisella kauhulla jota on vaikea kuvailla näin vuosienkin jälkeen
Ovi jonka luota minut revittiin aukesi ja tunsin toivon pilkahduksen. Se ei ollut äitini
Se oli mies, valtava mies. Rimpuilin ja potkin minua pitelevän henkilön sääriä yrittäen samalla paeta edessäni seisovaa miestä. Olin peloissani, mutta myös vihainen.
”PÄÄSTÄ IRTI! ”MISSÄ HÄN ON? MISSÄ ÄITINI ON? MITÄ OLETTE TEHNEET HÄNELLE!?”
Huutaminen kävi kurkkuuni ja juuri kun olin vetämässä taas henkeä havahduin ääneen, joka oli ollut läsnä kauemmin kuin olin tajunnut. ”Kulta rauhoitu. Minä pidän sinusta kiinni.” Se kuulosti äidiltäni
Ote hellitti ja päästi minusta irti ja kun minua lähestyvä mies astui kuistin valoon, näin hänen vaatteensa. Hän oli poliisi. Käännyin kohti ääntä takanani ja näin, että se oli todella äitini. Kaikki oli taas hyvin. Aloin itkemään ja menimme kaikki sisälle.
”Olen niin iloinen, että olet kotona rakas. Luulin jo, etten näe sinua enää koskaan” Silloin hänkin itki.
”Olen pahoillani. En tiedä mitä tapahtui. Halusin vain kotiin. Anteeksi.”
”Ei se mitään kunhan et tee tuota enää toiste. En tiedä kestäisivätkö sääreni sitä.”
Naurahdin hieman itkun sekaan ja hymyilin. ”No anteeksi, että potkin sinua, mutta oliko pakko tarrata silleen?!”
”Pelkäsin, että juoksisit pois taas.”
Olin hämmentynyt. ”Mitä tarkoitat?”
”Löysimme viestisi tyynyltäsi,” hän sanoi, ja osoitti paperinpalaa, jonka poliisi liu-utti pöydän toiselta puolen.
Nappasin lapun ja luin sen. Se oli ”karkausviesti” Siinä luki, että en ollut onnellinen ja, että en enää koskaan halunnut nähdä äitiäni tai kavereitani uudestaan Poliisimies vaihtoi muutaman sanan äitini kanssa kuistilla, kun minä tuijotin viestiä. En muistanut kirjoittaneeni viestiä. En muistanut mitään mistään tästä. Vaikka välillä kävinkin vessassa öisin muistamatta siitä mitään ja vaikka olisin päätynyt mesään omin avuin, vaikka se kaikki olisi totta, ainoa asia jonka tiesin siinä vaiheessa oli,
”En kirjoita nimeäni näin... En kirjoittanut tätä viestiä.”
