#27 The Pocket Watch

Ollessani lapsi, meillä ei ollut mitään syötävää. Olin viisikon vanhin, joten oli aina minun tehtäväni pitää huoli, että annoin aina veljieni ja siskojeni syödä ennen minua. Sota hivuttautui rannikolta sisämaata kohti ja sen marssiessa lähemmäs ruokamme väheni. Eläimet pakenivat alueelta, tai muut kylämme perheet teurastivat ja söivät ne paniikissa.

Isäni oli viisas ja varovainen mies ja niinpä odotimme syksyyn ennen kuin teurastimme kaksi kanaamme, kun ruohosta ja puunkuoresta tuli liian hankala löytää tai syötäväksi kelpaamatonta. Muut perheet tiesivät meillä olevan kanoja, ja isä valvoi koko yön joka yö vahtien niitä. Hänen täytyi tappaa ainakin yksi poika, naapurikylästä, joka oli tullut hulluksi nälästä ja yritti polttaa pienen kotimme palavalla oksalla.

Kun kanoista ei ollut jäljellä muuta kuin ja luita, ja luista oli tullut hauraita ja huokoisia äitini monissa keitoissa, vanhempani lähettivät kaksi muuta vanhempaa sisarustani ja minut ulos keräämään hyönteisiä sekä peltohiiriä iltapalaksi. Olimme nälkäisiä, mutta emme ihan nälkiintyneitä ennen yhtä aamua, kun heräsimme ensimmäisiin pakkasiin ja mitään syötävää ei ollut jäljellä. Vanhempani alkoivat neuvotella väistämättömästä – ehkä isäni pitäisi mennä rannikolle ja myydä isänsä taskukello yhdelle humalaiselle, mutta hyvin tienaavalle sotilaalle. Se oli ainoa arvokas asia mitä meillä oli ja ainoa perhekalleus, joka isäni piti jättää minulle.

En halunnut hänen menevän. Pelkäsin, että sota tulisi hänen ollessaan poissa, kun minä olin liian nuori ja heikko suojelemaan äitiäni ja nuorempia sisaruksiani. Rukoilin häntä jäämään, mutta hän vakuutti, että kaikki olisi hyvin ja lupasi tulla takaisin kahden viikon sisällä. Olin niin peloissani joten, kun hän ja äitini olivat ulkona valmistelemassa hänen olkalaukkuaan, murskasin taskukellon jalkani alle ja laitoin sen takaisin isäni puoliksi homehtuneelle pöydälle.

Äitini itki päiväkausia. Isäni teki parhaani lohduttaakseen häntä minun katsoessani, kun he kuorivat nahkaa isäni saappaista ja keittivät nahkan päivälliseksi. Seuraavana yönä äitini löysi kuolleen rotan ja keitti sen taudeista puhtaaksi ulkona olleen uuden lumen avulla. Ja seuraavana iltana hän täytti mahamme rotan luilla ja sulatetulla lumella.

Pikkuveljeni Albert piti kaikki hereillä sinä yönä itkien nälästään. Hän rukoili kaikkia asioita joita olimme syöneet, kun meillä oli puutarha ja eläimiä – nautapataa, leipää, mehukasta maissia ja maustettua lammasta. Hän sai meidän kaikkien mahat murisemaan ja kidutti meitä, joten pian huusin hänelle, että on hiljaa äitini nyyhkyttäessä huoneessaan.

Isä silitti Albertin hiuksia tuntikausia ja sitten meni takaisin itsensä ja äidin makuuhuoneeseen, sulkien oven takanaan. Albert vaikeroi kunnes ohut valonsäde auringonnoususta pilkisti hajanaisten verhojemme läpi. Kuulin isäni puuhastelevan huoneessaan kellon kanssa. Pitkä nälkäni oli kuluttanut sotilaiden pelkoni ja hiljaa rukoilin, että hän voisi korjata kellon.

Isä työskenteli taskukellon kimpussa koko päivän ja yöhön asti. Selia oli löytänyt kuolleita sirkkoja hylätyn leipomon seinistä ja syödessämme niitä isä ilmestyi makuuhuoneestaan äiti suoraan takanaan. Hymy hänen kasvoillaan oli sellainen, jonka olin jo melkein unohtanut, sillä en ollut nähnyt sitä sen päivän jälkeen, kun nuorin siskoni oli syntynyt. Hän kertoi meille, että hän oli korjannut Isoisän kellon ja, että hän oli kuullut sotilaiden leiristä lähellä. Kolme päivää, hän lupasi meille, kolme päivää ja palaan porkkanoiden, lampaan, ja leipien kanssa, niin isojen, että ne täyttävät vatsanne vuodeksi!

Taputimme käsiämme iloissamme ja juoksimme ympäri pientä, likaista pihaamme iloisina ja hyvillämme niin, että se tuntui kuin tuntemattomalta kieleltä meille. Isä sanoi, että meidän kaikkien piti auttaa äitiämme etsimään kauniita asioita millä koristella pöytä. Seuraavana aamuna hän antoi meille kaikille palat kumia äitini kenkien pohjista mitä pureskella ja lähetti meidät ulos tehtävällemme, sen jälkeen, kun oli hyvästellyt meidät suudelmin ja luvattuaan palata ennen kuin muistaisimmekaan hänen lähteneen.

Meillä oli aika hauskaa sinä päivänä, kerätessämme hevosenkenkiä ja rikkinäisen lasin sirpaleita. Pujotimme langan pätkiä hevosenkenkiin laittaaksemme ne roikkumaan pöydän yläpuolelle ja sidoimme lasia päihin, toivoen niiden välkkyvän lampun valossa. Palasimme kotiin auringon laskiessa, iloisina päivän työstämme ja innokkaina palaamaan siihen seuraavana päivänä.

Emme olleet vielä kotimme näköpiirissä kun haistoin sen ensikerran – sipulit, kanakeitto, maustettu lammas, jopa karkkeja! Juoksin niin kovaa kuin pystyin, tiputellen pöytä koristeemme huolimattomasti matkan varrelle sietämättömässä ruoan jahtaamisessa. Ryntäsin oven läpi ja löysin äitini lieden ääreltä, valmistelemassa ateriaamme hiljaisessa kunnioituksessa. Heitin käteni hänen ympärilleen ja kysyin oliko isä jo kotona.

Kyllä rakkaani. Hänellä sai mahdollisuuden tavata varakas palkkasoturi tiellä, joka oli todella halukas ostamaan isoisäsi kellon.

Halasin häntä vielä tiukemmin ja istuin alas pöytään veljieni ja siskojeni rynnätessä oviaukon läpi. He löysivät paikkansa nopeaa; nälkäiset, odottavat ilmeet kasvoillaan. Isä tuli ulos makuuhuoneesta ja otti paikkansa pöydän päässä samalla, kun äiti toi esiin höyryävän tarjoiluvadillisen maustettua, paistettua lammasta. Hän nyökkäsi meille ja me täytimme kätemme rikkaalla lihalla, tuskin vaivaamatta lautasiamme.

Lounaan jälkeen meidät lähetettiin sänkyihimme täysin massuin, kukaan ei sanonut tuskin sanaakaan sen jälkeen, kun lounas oli katettu pöytään. Söimme itsemme täyteen seuraava yönä ja seuraavana ja sitten seuraavana, mutta ruokavarastojemme alettua huveta, niin alkoi äidin terveydentilakin. Joka päivä hän jätti itseltään pois enemmän, kunnes jäljellä oli tappelu raa-an lihan tähteistä äitimme maatessa heikkona ja kuihtuessa vieressä.

Ensimmäinen yö jälleen ilman ruokaa oli yö jona hämärä, iloinen eetteri alkoi väistyä ja muistoni muutamasta viime päivästä alkoi muuttua hämmentäviksi.

Mieleeni muistui, että maustettu lammas, jota olin syönyt niin raivokkaasti, oli oikeastaan ollut ällön makeaa ja lisukkeita, jotka olin ensin haistanut, ei ollut ikinä tuotu pöytään.

En muistanut äidin syöneen mitään yhtenäkään näistä päivistä sen jälkeen, kun isä oli palannut. Sen sijaan hän oli istunut hiljaa vieressämme pöydässä, tuijottaen kimpaletta harmaata lihaa, jota söimme niin raivokkaasti.

Ja isä, en muistanut kuulleeni hänen ääntään sen aamun jälkeen, kun hän oli lähtenyt sotilasleiriin. Hänen tuolinsa oli seissyt tyhjänä, yö toisensa jälkeen, ja muistojeni ääriviivojen muotoutuessa, en voinut olla täysin varma hänen edes olleen siellä kaiken kaikkiaan – ainakaan sen aamun jälkeen, kun hän oli leikannut äidin kengistä kumin palasia pöydällä.

Kauhistuneena ja nälkiintyneenä en saanut unta ennen yön pimeimpiä tunteja. Seuraavana aamuna kun äitini ilmestyi huoneestaan, kysyin minne isä oli kadonnut. Hän kertoi minulle hänen täytyneen jäädä kouluttautumaan sotilaaksi ja lähetti meidät keräämään pensaiden kuorta metsään. Isä ei ikinä palannut.

Ehkä syy miksi en tajunnut silloin mitä tapahtui oli, koska olin liian huonona ajattelemaan ja olin niin hirveän nälkäinen. Äiti kuitenkin kuoli muutama päivä sitten ja kuollessaan hän luotti totuuden minulle. Hän jätti minulle perinnöksi vähäisestä omaisuusvarastostaan pienen laatikon, jonka sisällä ei ollut muuta kuin kiiltävä, rikkinäinen taskukello.

Ehkäpä hän halusi minun muistavan sen kaiken; ainoa toivo selviytymisestämme jonka minä olin murskannut kantapääni alle. Isäni viimeinen, rakastava halaus ennen kuin hän lähetti meidät keräämään koristeita juhla-ateriaa varten. Liian maustettu harmaa liha. Ja härski haju, joka oli leijunut äitini oven alta, muuttuen pistävämmäksi päivä päivältä.

Isäni uhrasi enemmän perheensä puolesta kuin suurin osa ikinä voisi. Minulla oli tapana surra kuinka minulla ei ole mitään mikä muistuttaisi hänestä. Ei sukukalleutta, jota jättää omille lapsilleni.

Mutta nyt minulla on tämä taskukello, asia, jota en voi antaa omille lapsilleni. Ei siksi, koska lasi on särkynyt. Ei siksi, että hammasrattaat ovat hajonneet.

En voi jakaa kelloa, koska se on kirous joka minun on kestettävä…kiiltävä, vääntynyt metalli ei ole koskaan menettänyt sitä kuvottavaa makean, hopeisen lihan hajua.

#26 Borrasca IV

Osa3

Kun ajoin hänen talolleen seuraavana aamuna, hän oli rikki. Hänen ihonsa oli kellertynyt ja hänen äänensä oli litteä ja vailla tunnetta.

”Se ei ole ohi vielä, Kyle,” sanoin hänen kellahtaessaan istuimelle viereeni.

”On se, Sam.” Hän kuiskasi.

”Ei, en usko niin. Kimberin isä on myös kadoksissa, kuten tiedät. Ehkä se oli hän sen sijaan joka oli, joka oli…” en saanut itseäni sanomaan.

”Elämme helvetissä. Driskingissä, se on helvetti omassa todellisuudessamme.”

En voinut olla erimieltä. Kylä, jota olin kasvanut rakastamaan vaikutti nyt niin vieraalta minulle. Whitney ei ollut ollut poikkeus kuten olin ajatellut. Ihmisten katoaminen oli täällä normaalia. ”Ja silloin Jimmy Prescott olisi kuningas. Hän on itse Saatana.”

Niin pian kuin sanat tulivat ulos suustani, Kyle löi auton ovea, heräten kuolleesta tilastaan raivoisalla elinvoimalla. ”Mä vittu tapan Jimmy Prescottin! Missä se runkkari on! Tiedät, että hänellä on näppinsä tässä kaikessa, Sam, sinä tiedät-”

”Ehkä osittain.” sanoin, tuijottaen ulos ikkunasta. ”Hänen isänsä rakensi kylän, joka synnytti tämän paskan, mutta olen aika varma, että Prescottit vain pyörittävät huumeita. Tiedäthän, jauhe.”

”Joo… ja mitä sitten, hän rekrytoi ihmisiä olemaa- olemaan jotain huumemuuleja tai jotain?”

”Ehkä,” myönnyin Kylen vuoksi, vaikka en uskonutkaan sitä oikeastaan. Ääni, Borrascan suuri petokone levitti selvää kuoleman löyhkää. Ja vaikka tiesin fyysisesti sen olevan mahdotonta, se ei muuttanut mieltäni siitä. Ilma haisi eriltä metallisen ulvonnan päätyttyä.

Ajoimme 4.:n Kadun Gourmet Kahvila ja Leipomoon ja menimme sisään ostamaan tyypilliset varustuksemme Rockstaria ja Monsteria. Maksaessani neljästä paketista tölkkejä, näin Meeran odottamassa kahvia baarin perällä. Pystyin heti näkemään hänen olevan hyvällä tuulella, jotain mitä en ollut nähnyt paljoa siitä lähtien, kun aloitin hänelle työskentelyn. Se oli luultavasti hyvä aika kertoa hänelle, että jään pois töistä viidentenä päivänä putkeen.

”Hei Meera,” mutisin lähestyessäni. ”Öö… en voi tulla tänään taaskaan. Minulla on todella- todella tärkeää-”

”Sam! Voi luoja, miten voit?”

”Um… hy-hyvin.” änkytin.

”Luoja!” Hän sanoi kirkkaasti. ”Älä huolehdi töihin tulemisesta, pidän puljun pystyssä ja olen varma, että voin kutsua Emmalinen, jos tarvitsen apua. Mutta oikeasti, Sam, mitä olet tehnyt viime aikoina, mikä on niin tärkeää?”

Mieleni tyhjeni. Juuri kun aloin änkyttämään ulos jotain paskapuhetta isäni auttamisesta, Kyle ilmaantui takaani.

”Yritämme etsiä Borrascaa.” Hän sanoi totisena.

”Aa, kyllä. Owen kertoi minulle, että olitte kysyneet häneltä siitä. Tiedäthän, että se on vain tarina, Sam; se legenda on pyörinyt jo siitä lähtien, kun olin lapsi.”

”Joo, no, me etsimme kadonnutta ystäväämme, Kimberiä. Luulemme, että hän on… siellä,” sanoin heikolla äänellä.

”Oikeastiko? Luulin kuulleeni Destarojen olevan sukulaistensa luona Mainessa kesän yli. Hyvää onnea joka tapauksessa, pojat.”

”Kiitos.” Kylen ääni oli hapan ja tiesin hänen kärsivällisyytensä olevan heikko.

Kun pääsimme takaisin autoon, me molemmat korkkasimme tölkit Rockstaria ja aloimme kitata sitä. Tiesin paremmin kysymättä Kyleltä, että halusiko hän polttaa, koska olin varma, ettei hän ollut ollut pilvessä viimeksi kuin ennen Kimberin katoamista. Hän hävitti energiajuoman alle minuutissa ja rutisti tölkin kädessään.

”En tykkää pomostasi,” hän sanoi.

”Meerasta? Mikset?”

”En tiedä. Hän on…vain…outo.”

”No hän on käynyt läpi joitain asioita.” en aikonut käsitellä asiaa pidemmälle.

”Miksi kysyit hänen mieheltään Borrascasta ylipäätään?”

”En tiedä. Minä vain harrastin smalltalkkia ja ajattelin hänen ehkä tietävän. Hän vaikutti tietävän paljon muista asioista.”

”Ja tiesikö hän?”

”Ei.” Otin pitkän huikan hapanta juomaa ja vetäisin sitä väärään kurkkuun, kun muistin Owenin sanoneen jotain. ”No, oikeastaan, kyllä. Hän sanoi ’a’ Borrasca pelkän Borrascan sijaan. Kuin se olisi asia paikan sijaan.”

Kyle laski Rockstarinsa. ”No onko se?”

”Onko se mitä?”

”Asia?”

”En minä tiedä. En ole koskaan kuullut siitä. Olen Googlannut kaikkea outoa tästä kylästä, mutta mitään ei ole ikinä tullut esiin.”

”Kirjoititko sen oikein?”

”En minä tiedä,” kohautin olkiani. ”Tiedätkö miten se kirjoitetaan?”

”En.”

Vedin puhelimeni esiin.

”Ei, vittuun Google.” Kyle sanoi. ”Meidän pitää puhua Karhryn Scanlonille. Niin Kimber sanoisi.”

Hän oli oikeassa. Kathryn Scanlon on ehkä tietäväisin ihminen kylässä ja oli luultavasti oikea ihminen jolta kysyä. Pysähdyin 4. Kadun Kahvilaan ja rukoilin hänen olevan jo toimistossaan. Kun me parkkeerasimme Driskingin Taide ja Antiikin eteen, olin pettynyt nähdessäni, että myymälä oli pimeänä. Kyle osoitti pientä, halpaa ’OPEN’ taulua, joka roikkui oven kulmassa ja minä ristin sormeni, että se tarkoitti Kathrynin toimistoa.

Olin helpottunut oven ollessa auki ja me kiirehdimme kaiken antiikin ja puhalletun lasin ohi myymälän perälle mistä me löysimme avoimen oven ja Kathrynin istumassa pöytänsä ääressä.

”Pojat!” Hän nousi ylös nähdessään meidät. ”Olette ylhäällä aika aikaisin kesälomaksi. Miten essee meni?”

”Öö…hienosti,” sanoin. ”Oikeastaan olemme täällä hakemassa taas apua.”

”Omasta mielenkiinnosta,” Kyle lisäsi.

Kathryn kohotti kulmakarvojaan. ”Olen vaikuttunut.”

Minun täytyi mennä suoraan asiaan. Jos jollain pienellä todennäköisyydellä Kimber oli vielä elossa, silloin joka sekunti merkitsi. ”Olemme täällä, koska haluamme tietää onko Borrasca asia vai paikka.”

Kathryn kohotti kulmakarvojaan. ”Muistan tuon legendan lapsuudestani. Minun täytyisi oikeastaan kertoa teille etten tiedä, jos Wyatt ei olisi tiennyt. Hän tiesi niin vähän niin paljosta,” hän nauroi. ”Varsinainen joka paikan höylä…kuitenkin, hän kertoi minulle mielenkiintoisen faktan kerran Borrascasta – se on molempia!”

”Mitä tarkoitat?” Kallistuin hänen pöytänsä yli.

”No termi ’borrasca’ on vain vanha, vanhentunut sana. Kaivajat käyttivät sanaa kuvailemaan huonosti tuottavaa kaivosta.”

”Kaivosta…” kuiskasin.

Kyle puisti päätään. ”Me olemme etsineet kaivoksia.”

”Joten kaikki kaivokset Butler Countyssa ovat Borrascoita?” Kysyin.

”No, yleisesti ottaen vain ensimmäistä systeemin kaivosta, joka tyhjenee, kutsutaan Borrascaksi.”

”Tiedätkö mikä kaivos tyhjeni ensimmäisenä? Kaivos systeemissämme? ” Kyle kysyi sieltä missä hän seisoi lähellä ovea, toistuvasti puristellen käsiään nyrkkiin ja pois.

”Ah, en muista millään, en,” hän nauroi. ”Voin kuitenkin katsoa, luulen, että minulla on ne asiakirjat täällä jossain.” Kathryn käveli pöytänsä taakse ja avasi vetolaatikon, jossa oli irtonaisia papereita. ”Tämä on outo asia olla kiinnostunut teidän ikäisille pojille, mutta minun kai tulisi olla iloinen, että te kaksi olette niin innokkaita oppimaan, etenkin kesällä.”

”Kyllä, rouva, tosi innokkaita,” sanoi Kyle,

”Onko Borrasca eli ensimmäinen kaivos, josta loppui malmi, niin, oliko se sattumalta sama, jossa ne lapset katosivat?”

”McCaskeytko? Öö, en usko. Se nimenomainen kaivos oli lounainen kaivos ja oli todella lähellä kylää. Luulen, että se oli yksi viimeisistä suljetuista oikeastaan. Ah! Noniin. Tässä paketissa pitäisi olla se tieto.”

Kathrynillä meni aivan liian kauan siirrellessään kirjoja ympäriinsä pöydällä tehdäkseen tilaa nipulle papereita, jotka hänellä oli. Kyle ja minä käppäilimme pitkin huonetta, hermostuneesti, yrittäen näyttää huolettoman kiinnostuneilta, samalla kun energiajuomat alkoivat kiertää elimistöissämme.

”Noniin, tässä! Ensimmäinen suljettu kaivos oli pohjoinen keskuskaivos, mikä oli…joo, oikeastaan yksi ensimmäisistä avatuista.”

”Mutta missä se on?” Kyle käveli pöydän luo ja laittoi kätensä sille. ”Missä se kaivos on?”

”Öm…” Kathryn veti esiin eri nipun papereita ja alkoi selata sitä läpi. Elämäni pisimmän minuutin kuluttua hän huudahti ’a-ha!’ ja veti esiin ison, kellertävän paperinpalan, joka oli taiteltu perus A4:n kokoiseksi. Hän suoristi sen pöydälle ja kumartui eteenpäin lukeakseen merkinnät. Pystyin näkemään sieltä missä seisoin lähellä oviaukkoa, että se oli kartta ja tiesin, ettemme poistuisi tästä toimistosta ilman sitä.

”Katsotaas. Se kaivos oli ylhäällä kauempana vuorilla, sinne on hieman vaikeampi päästä. Näettekö?” Ja hän osoitti pientä pistettä kartalla, joka oli ainakin kuuden ja puolen kilometrin päässä sieltä, mistä me olimme etsineet.

”Voimmeko ottaa tämän?” Kyle kysyi. ”Tuomme sen takaisin.”

”Totta kai! Minulla on varmasti kopioita. Kuunnelkaa, jos te pojat olette menossa tutkimaan-”

”Otan isäni mukaan.” Valehtelin.

”Oh! Hyvä sitten, pitäkää hauskaa!” Hän huusi meille rynnätessämme pois rakennuksesta. Emme pysähtyneet vastaamaan hänelle, ’hauska’ oli kaukana mielistämme.

”Se on- se on- se on niin kaukana sieltä mistä olemme etsineet,” Kyle änkytti. ”Meidän pitää mennä sinne nyt. Ja me tarvitsemme aseen.”

”Aseen? Mistä me saamme aseen, Kyle?”

”Isältäsi.”

”Hän ei tule antamaan meille asetta.”

”Hyvä on, tutkitaan sitten paikka ensin ja sitten menemme takaisin aseen kanssa.” Se ei vaikuttanut hyvältä idealta minustakaan, mutta mitä vaihtoehtoja meillä oli? Opiskeltuamme karttaa muutaman minuutin me ymmärsimme helpoimman reitin kaivoksille olevan vieläkin Länsipuolen Prescott Malmipolun läpi.

Parkkeerasimme polun päähän ja vaelsimme tutun merkityn polun läpi ja sitten ylös tallattua polkua tajuten, että meidän täytyi kulkea Ambercot Linnakkeen ohi matkalla. Ja tiesin sydämessäni, että me menimme oikeaan suuntaan. Me kävelimme samaa reittiä, jota niin moni ihminen ennen meitä oli matkallaan Borrascaan. Mutta mitä he olivat sieltä löytäneet?

Me ohitimme puumajan, joka oli yhtä hiljainen kuin aamulla. Kävelimme metsään, pidemmälle pohjoiseen kuin olimme koskaan ennen ja pian lensimme sokeana, vaeltaen suurin piirtein oikeaan suuntaan kohti kartan osoittamaa pistettä ja toivoimme vielä olevamme reitillä. Tunnin sisällä aloin katua, että olimme tulleet ilman muonaa, tunneperäisesti ja valmistautumattomina.

Keskipäivään mennessä olimme vaeltaneet neljä tuntia ja minusta tuntui, että olimme eksyneet. Lievitin kumpuavaa paniikkiani ajatuksilla Kimberistä ja Whitneystä ja vastauksilla mysteeriin, joka on täyttänyt elämäni niin monet vuodet.

Kyle puolestaan ei sanonut mitään ja piti katseensa suorassa ja tehtävänsä etusijalla. Ja sitten, juuri kun aurinko nousi päivän korkeimpaan kohtaan, me näimme tyhjää tilaa puiden läpi ja ihmisten tekemien rakennusten suorat reunat. Kyle askelsi nopeampaa ja minä kiiruhdin pysyäkseni perässä.

Kun me viimein pääsimme läpi metsänrajan, vedin henkeäni ja nojauduin vasten puuta katsoessani hiljaista leiriä. Iso, puinen opaste, joka oli lähes yhtä pitkä kuin koko raivaus, seisoi vieläkin lähellä kaivoksen sisäänkäyntiä. Sen täytyi olla vuosisadan vanha ja vaikka suurin osa kirjaimista oli kulunut pois, pystyin arvaamaan jäljellä olevista, että siinä luki kerran: DRINSKING UNDERGROUND MINE eli DRISKINGIN MAANALAINEN KAIVOS.

Se mitä oli jäljellä oli: SKIN ND MIN

”Nyljetyt Miehet.”

”Tuota tietä,” Kyle osoitti leirin pohjoiseen päähän.

Me astuimme pois varjoista ja raivauksen suojattomuuteen. Siellä oli useita isoja rakennuksia vieläkin seisomassa ja malmikaivoksen laudoitettu sisäänkäynti oli sijoitettu taakse vuoreen.

”Me emme ole menossa tuonne,” kuiskasin.

”Kokeillaan tuota rakennusta,” hän sanoi, ja osoitti kohti yhtä lähellä olevaa rakennusta, joka oli isoin ja ainakin kaksi kerrosta korkea. Laskimme kolmeen ja sitten juoksimme leirin läpi isoille vanhan rakennuksen puuoville. Ne oli rikottu auki ja kun me tunkeuduimme sisään, minulla ei ollut epäilystäkään, että kuolema oli todellakin läsnä Borrascassa.

Seisoimme paikassa jonka arvelin olevan jalostamo ja keskellä huonetta oli iso hopeinen, kartion muotoinen kone. Liukuhihna meni sen sisään ja huoneessa oli hapan haju. Jopa maa jalkojemme alla tuntui ottaneen purppuranpunaista sävyä.

”Tämä on se laite. Tänne he vievät ne,” sanoin. ”Tämä on paikka jossa ihmisiä kuolee.”

”Kimber ei ole täällä. Tule.”

Olin liiankin halukas ahtautumaan pois rakennuksen ovesta ja hiipimään varpailla seinän vierusta pitkin. Kiersimme kulman ja lähes juoksimme pahki vasta vahattuun, kiiltävään, vihreään kuorma-autoon, joka oli sinne parkkeerattu.

”Tämä on Jimmy Prescottin auto,” hengähdin.

”Tiedän kenen auto se on.” Kyle murahti.

Olimme nyt erittäin korkeassa vaarassa tulla huomatuiksi.  Kyle meni maahan ja alkoi ryömiä rakennuksen ympärillä kuin sotilas. Seurasin häntä odottaen kuulevani huudon tai laukauksen, mutta kumpaakaan ei tullut.

Ryömiessämme rakennuksen taakse, Kyle kääntyi ympäri minua kohti ja laittoi sormensa huuliensa eteen, sitten hän osoitti yksikerroksista ruskeaa rakennusta, joka oli vain 3.5:n metrin päässä meistä. Hän nousi kyyristyneeseen asentoon, ja liikkui niin nopeaa, kuin pystyi kahden rakennuksen välisen aukon. Minä tein samoin.

Heti kun saavutin hänen vieressään olevan seinän, Kyle pyörähti ympäri ja laittoi taas sormen huuliensa eteen ja sitten osoitti ylös suoraan yläpuolellamme olevaa ikkunaa.

Sisältä tuli ääniä ja jopa minulle, 16-vuotiaalle neitsyelle, seksin äänet olivat erehtymättömät. Kuulimme eläimellistä murahtelua ja väsynyttä, vanhan patjan vastustelevaa voihkinaa. Kykenemättömänä auttamaan itseäni kuiskasin ”Mitä vittua?” Kylelle, mutta hän oli jo mennyt, unohtaen kaiken varovaisuuden, juoksemaan rakennuksen sivulle.

Seurasin häntä sisään ensimmäisen vastaan tulleen oven läpi ja kasvoihini osui näkymätön saastan ja kärsimyksen ovi. Haju pysäytti minut, mutta Kyle jatkoi juoksemista. Seurasin häntä sisään, laatikoiden ohi joissa oli Ramen nuudeleita, MRE-aterioita, pullotettua vettä ja laatikoita, joita en ehtinyt lukea. Ylitin toisen kynnyksen ja yhtäkkiä minua ympäröi ihmisiä. Niin paljon ihmisiä. Jarrutin liukuen jalat sivuttain ja tajusin seisovani ikään kuin makuusalissa.  Riveittäin ja riveittäin sänkyjä kummallakin puolellani ja ihmisiä sidottuna niihin. Joillain heistä oli päällään likaisia rääsyjä ja joillain ei yhtään mitään.

Moni vaikutti olevan pullistunut ja odotin jonkun huutavan minulle, mutta he kaikki pysyivät hiljaa, jotkut katsoen minua läpi väsyneiden, kuolleiden silmien ja toiset kääntyen poispäin. Katsoessani ympärilleni tajusin heidän kaikkien olevan naisia ja pullistuneet, jotka näin, vaikuttivat olevan… raskaana.  Jotkut olivat tiukasti kiinni sängyissään ja toiset eivät.

Katsoin ympäri huonetta etsien Kyleä ja näin hänen seisovan hieman pidemmällä pitkässä huoneessa katsoen takaisin minuun samalla hämmentyneellä, karulla ilmeellä, joka oli varmasti myös minun kasvoillani. Näin hänen heräävän todellisuuteen ja huusin häntä, mutta hän oli jo jatkanut juoksemistaan jälleen.

Kadotin hänet ennen kuin olin ehtinyt ottaa viisi askelta seuratakseni häntä. Arvelin, että oli varmaan paras idea vain jatkaa juoksemista, levittäytyä ja etsiä Kimberiä. En nähnyt häntä tässä huoneessa ja olin varma, että hän olisi huutanut meitä, jos hän olisi ollut.

Etsin ympäriltäni toista ovea ja näin yhden rikotun vasemmalla sänkyrivin takana. Tuijotin suoraan sitä tehdessäni matkaani sinne, epätoivoisena vältellen ympärilläni olevien naisten onnettomia, tyhjiä silmiä. Ensin autamme Kimberiä, sitten muita. Tulen takaisin ja autan teitä kaikkia, lupasin. Heti kun löydän Kimberin.

Ajattelematta toista kertaa työnsin oven leveästi auki heti kun saavutin sen, ja löysin ulkona kuulemiemme äänten lähteen.

Se oli Jimmy, jotain mitä olin odottanut näkeväni, mutta näky edessäni ei ollut. Hän oli kyyristynyt sängyn päälle, jolla oli lähes tunnistamaton, lamaantunut Kristy, jota hän kohteli kuin eläintä. Kristy katsoi minua läpi kuolleiden silmäaukkojen, mutta hän ei pyytänyt minulta apua. Luulin nähneeni kyyneleen valuvan alas hänen poskeaan ennen kuin hän käänsi kasvonsa poispäin minusta kohti seinää toisella puolella. ”Mitä vittua?” en edes tajunnut puhuvani ääneen. En ollut koskaan nähnyt näin syvää ihmisen kärsimystä.

Jimmyn pää kääntyi ympäri ja hän katsoi minua ja lyhyen aikaa palautui yllätyksestä kunnes hän hymyili minulle tavalla, joka muutti sisukseni jääksi. Hän ei lopettanut sitä mitä oli tekemässä enkä halunnut mitään enemmän kuin juosta ja tönäistä hänet pois Kristyn kimpusta, mutta täydeksi häpeäkseni en voinut pakottaa itseäni menemään yhtään pidemmälle huoneeseen.

”Sam! Sam! Kylen ääni kaikui rakennuksen läpi ja välittömästi paransi minut halvauksestani. Löysin itseni juoksemasta takaisin kaivajien makuusaliin ja pois Jimmyn ja Kristyn luota.

”Kyle!”

”Täällä takana, vauhtia, mä vittu- mä löysin Kimberin!”

Seurasin hänen ääntään sänkyjen ja huoneiden labyrintin läpi epäsointuisten äänien alkaessa seurata minua.

”Auta meitä. Pyydän”

Vain kourallinen tyttöjä huusi minua, mutta se kuulosti paljon kovemmalta, kun se suodattui syyllisyyteni läpi. Heidän kurjuutensa paino valui harteilleni ja se lähes painoi minut maahan.

”Autan kyllä! Haen apua, autan teitä!” Lupasin heille seuratessani Kylen ääntä, joka vieläkin huusi epätoivoisesti viereisestä huoneesta. Ryntäsin toisen kynnyksen yli ja näin hänet, kumartuneena alas lähellä nurkkapetiä avuttomasti kiskoen siihen kytkettyä nahkaremmiä.

Menin sängyn luokse ja laskeuduin polvilleni, yrittäen selvittää mitä hän teki ja kuinka voisin auttaa häntä. Yritin olla katsomatta sänkyyn, koska tiesin etten voisi nähdä häntä sellaisena, en sietäisi sitä. Jos Kimber katsoi minuun samoilla syyttävillä, tyhjillä silmillä kuin Kristy ja muut, voisin mennä makaamaan lattialle hänen allaan ja käpertyä palloksi.

”Mene toiselle puolelle! Avaa toiset kaksi remmiä!” Kylen ääni oli korkea ja silmät karut, epätoivoiset ja seonneet. Juoksin toiselle puolelle ja tein kuten hän oli käskenyt tärisevin, kiusallisin käsin.

”Hei pojat!” Jimmyn ääni soi jostain päin rakennusta. Olin juuri vapauttanut Kimberin nilkan ja olin hänen ranteensa kimpussa. Hän vaikeroi kuullessaan Jimmyn ja hautasi kasvonsa olkapäähäni. ”Luuletteko piileskelevänne? Tiedän mistä teidät löytää. Tiedän täsmälleen mihin laitoin sen tytön.”

”Mä vittu tapan sut, Prescott, senkin sairas runkkari! Mä vittu murran sun kaikki luut ja vuodatan sut kuiviin pikku paskiainen!” Kyle oli menettänyt kaiken järjen ja strategian. Hän oli täynnä raivoa pelon sijaan ja se pelotti minua vielä enemmän. Vedin Kimberin ranteen viimeisestä remmistä ja huusin, ”Mennään nyt!”

Vedimme Kimberin ylös sängyltä ja pian tajusimme, että hänen jalkansa pystyivät tuskin kannattelemaan häntä. Hänet oli vahvasti lääkitty rauhoittavilla ja hän hengitti raskaasti. Tuimme häntä molemmin puolin ja liikuimme niin nopeaa kuin pystyimme läpi lähimmän oviaukon – karkuun Jimmyä.

Olimme toisessa makuusalissa, vaikkakin tämä oli täynnä pääosin tyhjiä sänkyjä. Näin auringon valon valaisevan pitkän huoneen päässä olevasta ovesta ja me kiirehdimme kohti sitä Kimberin päästäessä pieniä itkun parahduksia. En uskonut, että sydämeni voisi särkyä enempää, mutta olin väärässä, koska seuraavana hetkenä – niin kävi.

Lähes pudotin Kimberin, kun häin hänen tuijottavan minua. Hänen silmänsä olivat ontot ja kun käännyin häntä kohti, hän katsoi pois välittömästi ihan kuin hän ei kestäisi katsettani.

”Whitney.” sanoin heikosti.

”Sam, nyt vittu mennään!” Kyle huusi.

”En voi.” Käännyin häntä kohti kyyneleiden valuessa alas kuumia poskiani ja Kyle näki hänet myös.

”En voi… en voi jäädä,” Kyle sanoi, jatkaen liikkumista ovea kohti. ”Minun täytyy saada Kimber pois täältä. Pyydän…” Mutta hän tiesi etten lähtisi mihinkään nyt.

”Onnea, veli.” Sanoin ja sitten me molemmat juoksimme eri suuntiin.

Whitneyn hiukset olivat pitkät, mutta hän oli laiha, kuten myös hänen kasvonsa. Kaikki hänessä näytti hauraalta paitsi hänen mahansa, joka pullotti ulos hänestä kuin ylisuuri ilmapallo. Hän vastusteli minuun katsomista ja säpsähti kosketuksestani yrittäessäni epätoivoisesti vapauttaa häntä sängystä. En ollut edes saanut irti ensimmäistä vyötä, kun kuulin Jimmyn kävelevän takaani. En vaivautunut katsomaan häntä tai lopettamaan yrittämästä vapauttaa siskoani. En tiennyt mitä muuta tehdä.

”Ihailen sisuasi, poika.” Jimmy sanoi ja sitten istui alas sängylle takanani ja jatkoi katsomistani, kieltämättä tekemään mitä tein. ”Luulet luultavasti kavereidesi pääsevän pakoon, mutta turhassa toivossa ei ole järkeä, eihän?”

”Missään tässä ei ole järkeä.” Ääneni kuulosti hauraalta ja se murtui viimeisessä sanassa.

”Siinä olet väärässä,” Jimmy huokaisi. ”Mutta vain jotta tiedät, laitoin jo Cleryn ulos etsimään heitä. Ihmiset päästävät paljon ääntä laskeutuessaan tältä vuorelta, siinä voit luottaa minuun.”

”Sheriffi Cleryn?” olin epätoivoinen yrittäessäni pitää hänet puhumassa, mitä vain pitääkseni hänet poissa estämästä minua.

”Voi kyllä. Tiedät, että hänen oli tarkoitus jäädä eläkkeelle bisneksestä, mutta toisin kuin edellinen sheriffi, hän päätti pitää muutaman hevosen radalla.”

”Hevosen?” Missään ei ollut järkeä.

”Jep.” Jimmy läimäytti viereistä sänkyään. ”Me kutsumme näitä rakennuksia talleiksi,” hän nauroi.

Pudotin viimeisen soljen lattialle ja katsoin alas Whitneyhyn. Odotin hänen pomppaavan ylös ja juoksevan kohti ovea minun mennessäni Prescottin perään, mutta kaikki mitä hän teki, oli, että hän hieroi ranteitaan ja rapsutti solisluutaan. Sitten hän laittoi kätensä takaisin sinne missä ne olivat olleet, käänsi päänsä pois minusta ja sulki silmänsä. Lysähdin alas sängylle hänen viereensä ja tartuin hänen kylmään käteensä. Jos hän ei ollut lähdössä täältä, niin en ollut minäkään. Se oli ohi. Rukoilin hiljaa jumalaa, jota en tuntenut ja toivoin turvaa ystävilleni.

”Haluatko tietää mitä tämä on, Sam?”

Kohautin olkiani. Sillä ei tuntunut olevan nyt merkitystä.

”Kaikessa on kyse vauvoista.”

Tuijotin alas Whitneytä ja hänen turvonnutta mahaansa, mutta en antanut merkkiä, että kuuntelen.

”Et olisi uskonut kuinka paljon rahaa alalla liikkuu. Tarkoitan, että isäni oli viisas mies. Ja hän tiesi ettei meillä ollut mitään arvokasta myytävää ja siihen aikaan Prescottit olivat erittäin köyhiä, kaivajia joilla ei ollut työtä kuten kaikki muutkin kylässä. Hän sai idean ensikertaa, kun hän myi vanhemman veljeni maksaakseen juridisia palkkioita taistelussa kaupunkia vastaan. Jotkut ihmiset maksavat viisi numeroisia summia vastasyntyneestä, tiedäthän, jopa siihen aikaan. Ja organisaatiot, jotka ostavat heitä, noh, he ostavat läjinä. Mutta silti me lyömme heillä rahoiksi. Ja meidän kustannuksemme ovat todella matalat.”

Jimmy nousi ylös ja veti aseen esiin vyöltään, sitten heitti sen sängylle käytävän toisella puolella.

”Tiedäthän, yritä ymmärtää, Sammy, ei siinä ole kyse vain rahasta. Käytämme talleja yhteisöpalveluihin, myös. Monet ihmiset kylässä tulevat luoksemme, tiedäthän, aina 50-luvulta lähtien.”

En kestänyt sitä enempää. En halunnut olla täällä, kuuntelemassa tätä, en halunnut nähdä Whitneytä niin rikkinäisenä enkä halunnut odottaa väistämätöntä kuolemaa. Se oli kidutusta puhtaimmassa muodossaan.

”Mitä odotat, mikset vain tapa minua? Tämä ei ole mikään James Bond elokuva, mikään tässä paskassa ei kiinnosta minua.”

Jimmy nauroi kovaa kuin se olisi ollut hauskin asia, mitä hän on koskaan kuullut. ”Tapa sinua?! Luoja, poika, jos voisin, olisin jo tappanut, mutta en saa tappaa sinua. Olen yrittänyt päättää haluanko panna siskoasi suoraan edessäsi. Hän ei ole minun, mutta se saattaisi olla sen arvosta vain nähdäkseni ilmeesi.”

”Tapa minut vain ja päästä hänet menemään. Vittu, tapan itseni, jos päästät hänet menemään.” Nousin sängyltä ja Jimmy otti kaksi askelta kohti minua ja löi minua niin kovaa kasvoihin, että lensin takaisin alas. Vaikeroin yrittäessäni pidätellä kyyneleitä ja tähtiä silmieni takana.

”En voi päästää häntä menemään, senkin pikku paska. Hänellä on yksi yhteisöpalveluidemme vauvoista sisällään. Grace sanoo, että hänellä on vielä viikko aikaa, kaksi parasta.” Jimmy katsoi alas Whitneytä ja rypisti otsaansa. ”Hän on tuottanut paskoja vauvoja, kuitenkin, ja heti kun tämä tulee ulos hänestä, hänellä on treffit Kiiltävän Herrasmiehen kanssa.”

”Mitä vittua tuo tarkoittaa?” Huusin hänelle ja kova pirinä täytti huoneen. Jimmy nosti sormen ja veti kännykän taskustaan.

”Minun täytyy vastata liikepuheluun. Kaksi minuuttia ja voimme palata keskusteluumme.” Jimmy käveli huoneen kulmaan ja aloin epätoivoisesti repiä Whitneytä.

”Meidän täytyy mennä. Meidän täytyy mennä, Whit, emme voi jäädä tänne.” Hän piti silmänsä kiinni ja kehonsa löysänä. ”Whitney, he aikovat tappaa sinut!”

Pääni pyörähti kohti ovea, kun kuulin kuorma-auton luisuvan mudassa sen takana. Jimmy lopetti puhelunsa ja Killian Clery käveli sisään, työntäen ontuvaa, veristä Kyle edessään. ”Kadotitko jotain, Prescott?”

”Missä tyttö on?”

”En löytänyt häntä.”

”Jumalauta, Clery, olemme kusessa sun takia. Mene takaisin ja etsi se tyttö!” Jimmy nappasi aseensa sängyltä ja työnsi sen takaisin vyölleen.

”Nyt kuuntele tarkasti, senkin pikku paska,” Clery murisi. ”En ole työntekijäsi ja minulla ei ole koko vitun päivää aikaa leikkiä piilosta metsässä. Sanon vain, että hän ei ollut tämän kassa, joten luulen, että jos haluat tietää missä hän on, sinun pitäisi puristaa se hänestä!” Clery heitti Kylen alas lattialle ja sylkäisi lähelle jalkojaan.

”Minun täytyy nyt tehdä sinun vitun hommasi?” Jimmy käveli hänen luokseen ja ilman mitään epäröintiä potkaisi Kyleä niin lujaa kylkiluihin, että kuulin joidenkin niistä napsahtavan hänen rintakehänsä sisään. Yritin nousta pystyyn, mutta olin vieläkin pyörryksissä ja yritin selvitä pimeydestä. ”Missä tyttöystäväsi on, Landy?” Prescott nosti saapastaan ja sitten polkaisi Kyleä lujaa nilkkaan. Hän huusi tuskissaan. ”Voin tehdä tätä koko päivän, lapsonen.”

Clery istui alas sängylle käytävän toisella puolella ja sytytti savukkeen, katsoen tunteettomasti. Jimmy nosti Kylen jaloilleen ja sitten löi häntä kovaa kasvoihin. Muutama Kylen hampaista levisi pitkin lattiaa. ”Kerro minulle, pikku mulkku!” Jimmy löi häntä uudestaan kasvoihin ja Kyle meni veltoksi.

”Sinä tapat hänet!” Huusin ja hyppäsin sängyltä, juosten sokeasti kohti Jimmyä raivosta punaisena. Clery nousi ylös ja nappasi minut ihan vaivatta, pidellen käsiäni alhaalla sivuillani. Hän nauroi, savuke vielä törröttäen suu pielestään minun rimpuillessani avuttomasti hänen rintaansa vastaan.

Jimmy oli nyt Kylen päällä hajareisin ja hakkasi häntä kasvoihin ja rintakehään toistuvasti. Kyle oli hädin tuskin tajuissaan ja rukoilin hänen pyörtyneen kivusta. Tätä jatkui kokonainen minuutti ja sen jälkeen Jimmy nousi ylös ja pyyhki verisiä nyrkkejään. ”Viimeinen tilaisuus, Landy.”

”Haista vittu.” Kyle sanoi röhisevällä, tärisevällä hengenvedolla. Jimmy sylkäisi hänen päälleen ja nosti jalkansa niin korkealle kuin pystyi ja polkaisi sen alas Kylen kasvoihin niin kovalla voimalla, että kuulin hänen kallonsa murtuvan. Roikuin Killian Cleryn käsivarsilla ja hän tiputti minut lätäkköön jaloissaan.

Jimmy pummasi Cleryltä savukkeen ja he seisoivat Whitneyn sängyn vieressä, katsoen minun itkemistäni. ”Jeesus mikä sotku.”

Muutaman minuutin kuluttua Clery heitti savukkeensa pois ja otti kännykkänsä esiin. ”Noniin, Sam, ota ystäväsi.”

En ollut voinut kuulla oikein.

”Vitut, tuo pikku Landyn paska ei ole lähdössä täältä.”

”Haluatko siivota tämän sotkun. Prescott?”

Nousin ylös eikä polveni pitäneet allani. ”En ole lähdössä ilman siskoani.” Sanoin heille. Jimmy nauroi.

”Kyllä sinä olet,” Clery sanoi. ”Jos haluat pelastaa ystäväsi hengen. Hän ei ole kuollut vielä, Sam, mutta pian on.” Hän heitti avaimensa minulle. ”Tie pois tältä vuorelta on jalostamon perällä.”

Annoin avaimien kimmota minusta ja tipahtaa lattialle. Clery vannoi minulle. Tiesin hänen olevan oikeassa. Olin pelkuri ja jättäisin siskoni ja kaikki muut tänne vain päästäkseni pois ja pelastaakseni Kylen hengen.

Nostin avaimet ja sitten katsomatta kahta miestä, nostin Kylen kainaloistaan ja hänen päänsä pyöri taakse, kuin se ei olisi enää kiinni hänen selkärangassaan. Hänen kasvonsa oli kollaasi lihaa ja verta, ja minä sinnittelin pysyäkseni rauhallisena ja hengittääkseni raahatessani häntä ulos rakennuksesta. Cleary ja Prescott katsoivat minua ja vetivät henkäyksiä savukkeistaan sanomatta mitään. Tiesin heidän luultavasti valehdelleen minulle; Kyle olisi kuollut siinä vaiheessa, kun pääsen vuoren alas, jos hän ei ollut jo.

Avasin oven Cleryn vanhaan Fordiin ja asetin Kylen etuistuimelle, hätkähdellen hänen päänsä pyöriessään kuin pallo narulla. Minulta meni melkein tunti päästä vuori alas, vaikka ajoin kasvien umpeen kasvattaman tien naurettavilla nopeuksilla ja tein kaikkeni tuhotakseni auton iskarit. Kiidin sairaalan ensiapualueelle ja löysin ensiapuryhmän odottamasta oven sisäpuolelta. Oli selvää, että he olivat saaneet puhelun odottaa minua, koska heillä oli jo valmiiksi ensiapukärry mukanaan ja kanyyli, joka laittaa Kylen ranteeseen.

Jätin Cleryn kuorma-auton sinne missä se oli ja vietin seuraavat kaksi tuntia odotushuoneessa, soitellen isälleni yhä uudestaan ja uudestaan ja itkien Architectural Digest Lehden päälle. Kukaan ei tullut ottamaan minulta lausuntoa tai kysynyt minulta mitään. Kylen äiti saapui juuri ennen isääni ja hän alkoi huutamaan heti minut nähdessään. Isäni käveli hänen takanaan ja hänellä oli apulainen rauhoittamassa Kylen äitiä. Hän ajoi minut kotiin hiljaisuudessa, mutta en kestänyt sitä kauaa.

”Aikooko kukaan tehdä poliisiraporttia? Kiinnostaako ketään edes mitä on tapahtunut?”

”Sam.” Hän ei kääntynyt katsomaan minua. ”Yritän parhaani mukaan minimoida vahinkoja tilanteessa, mutta jos Kyle kuolee tai hänen vanhempansa nostavat oikeusjutun, ei ole mitään mitä voin tehdä pitääkseni sinut turvassa tuomioistuimelta.”

”Luulet että minä tein tämän?” Huusin hänelle.

”Emme kerro äidillesi. Onko selvä? Hänellä on jo tarpeeksi murehdittavaa.”

”Isä, se on- minä- Kimber- se oli se vitun Prescott! Ja sheriffi Clery!”

”Kyllä, saavuit sairaalalle Killianin kuorma-autossa. Me puhuimme jo heille molemmille.”

Olin niin turhautunut ja täynnä raivoa, että seuraavat sanani tulivat ulos sekavana sotkuna änkytystä joka päättyi avuttomaan huutoon. Pysähdyimme ajotiellemme ja isäni sammutti auton ja viimein kääntyi katsomaan minua yrittäessäni saada henkeä.

”Samuel, emme enää ikinä puhu tästä uudestaan. Ymmärrätkö?”

”Ootko sä vittu tosissas, isä? Kyle saattaa vittu kuolla. Näin Kimberin-”

”Riittää! Jos haluat tämän menevän ohi, pidät suusi kiinni siitä, älä anna lausuntoja kenelläkään ja minä palkkaan parhaan asianajajan johon minulla on varaa selvittämään sinun sotkusi. En tiedä miksi hakkaat parhaan kaverisi lähes kuoliaaksi ja rehellisesti sanottuna en edes halua. Sinä-”

”Haista vittu!” Huusin hänelle ja heitin cruiserin oven auki. Juoksin sitten pois hänen, kodin, ja rikkinäisen elämäni luota. Hän ei tullut perääni. Ei sinä päivänä eikä minään toisena.

Koska kaikki kylässä luulivat minun olevan väkivaltainen huligaani, kukaan päästänyt minua luokseen, kun soittelin ympäriinsä. Lopulta menin motelliin kaukana kylästä ja kulutin loput säästöistäni, jotka olin tienannut töissä, maksaakseni huoneen.

Menin takaisin hakemaan autoni polun päästä, mutta se oli kadonnut ja toivoin sen olleen Kimber, joka oli se ottanut eikä hinuri. Luin lehden joka aamu, jos siellä olisi maininta Kylen tilasta. Näin Daleyn syntymäilmoituksen noin 10 päivää myöhemmin. He olivat juuri saaneet pojan, jonka he nimesivät Williamiksi. Kieppuva, pyörivä, Kiiltävä Herrasmies täytti laakson lemullaan ja kuoleman äänellä sinä yönä. Se oli viimeinen kerta, kun ikinä kuulin sen.

Pysyin Driskingissä pitkään sen jälkeen, kun rahani loppui ja nukuin betonilla motellin takana. Jäin niin kauaksi, kunnes Kyle päästettiin sairaalasta; mykkä, tyhjäkatseinen, sieluton vihannes. Menin katsomaan häntä kerran, kun vain Parker oli kotona, ja uhkailin häntä, kunnes hän päästi minut taloon.

Kun vakuutin itseni siitä, että Kyle jonka tunsin oli kuollut ja vain hänen tyhjä kuorensa oli jäljellä, lähdin talosta ja liftasin pois kylästä. Ja kun olin viettänyt neljä humalaista, huumeentäyteistä vuotta Chicagossa, tulin takaisin kotiin yhtenä päivänä löytääkseni minua odottavan kirjeen. Siinä ei ollut palautusosoitetta, mutta se oli postitettu Kaliforniasta.

Tiesin sen olevan häneltä ennen kuin edes nostin sen. Hän oli kirjoittanut niin monia minun tehtävistäni, että tunsin Kimberin käsialan omaani paremmin.

Sen sisällä oli viesti. Se viesti. Luin sen vain kerran, monia vuosia sitten, kunnes istuin tänään alas kopioimaan sitä.

Rakas Kimberini,

Tiedän, että et tule ymmärtämään miksi teimme asioita joita teimme. Se kaikki syntyi rakkaudesta, ainakin se alkoi niin. Olet minulle kaikkeni ja tulet aina olemaan tyttäreni. Ymmärrätkö? Jätän tämän maailman sen takia mitä olen tehnyt sinulle, sen takia mitä olet. En halua sinun olevan vihainen siitä mitä olet. Koska se KUKA olet, on kaunis.

Rakkaimpani, tämä kylä on tehnyt kauheita asioita. Ja kaikki me, jotka elämme täällä, olemme syyllisiä. Lue tämä kirje ja lähde tästä paikasta.                            

Minun täytyy kertoa sinulle kaikki tästä. Minun täytyy aloittaa alusta:

Jossain matkan varrella, vuosikymmeniä sitten, suurin osa Driskingin väestöstä tuli kykenemättömäksi synnyttää lapsia. Suurin osa ihmisistä syytti kylää rautamalmin päästämisestä valumaan pohjavesiimme kaivosten romauttamisen yhteydessä.

Se on sama vesistö, josta kylän vesi tulee vielä tänä päivänäkin. He eivät koskaan oikeastaan pystyneet korjaamaan sitä ja malmi on myrkyllistä ja sille altistuminen aiheuttaa hedelmättömyyttä. Kylä kärsi ja kärsii vieläkin suuresti sen vaikutuksista.

Prescottit, he ratkaisivat ongelman, jota kukaan muu ei kyennyt ratkaisemaan. Se oli kuvottava, törkeä ratkaisu, mutta suurin osa ihmisistä katsoi mielellään poispäin, kunhan perheitä saatiin kasvamaan uudestaan. He ottivat tyttöjä, suurimmaksi osaksi naisia muista paikoista, ja he panivat heidät paksuiksi antaen vauvat meille.

Kylästä tuli Thomas Prescottin suojatti, kun hän alkoi ”myydä” osan vauvoista rikkaille pariskunnille siinä sivussa tehdäkseen voittoa. Ja sheriffi, hän auttoi häntä tekemään niin. Mutta sitten kuvottava huhu alkoi kiertää, että he myivät niitä ihmiskauppiaille. Prescottien täytyi tarjota tytöille kolme kertaa enemmän palkkaa. Ja kylässä me aloimme kohista. Mutta jälleen kerran me käänsimme toisen poskemme, kun kaupunki yhtäkkiä tulvi rahasta, johtuen siitä kuinka hyvin ihmiskauppiaat maksoivat. Ihmisillä oli hyvätuloisia töitä jälleen ja ihmiset kutsuivat Driskingiä ylpeänä kodikseen. Joten me emme sanoneet mitään, ja ne jotka sanoivat, vietiin vuorelle.

Koska se on paikka missä he tekevät sitä. Vuorella on paikka mihin naiset on viety, Kimber: kaupunkiin muuttaneet kiertelijät, karkulaiset ja, jos heidän vanhempansa valitsevat niin, joskus tytöt kylässä jopa myydään takaisin sinne. He sopivat tytön myymisestä ja tapaavat heidät puun luona puolivälissä kylää ja heidän vauvatehdastaan. Nykyään lapset leikkivät siellä välillä. Luulen, että tekin leikitte siellä.

Prescottit ja sheriffi  ovat ne, jotka panevat tytöt paksuiksi ja lapset nimetään heidän mukaansa. P lapsi Prescottille ja K lapsi sheriffille. Ja sitten kun nainen tulee liian sairaaksi tai liian vanhaksi toimittaa rahaa tuottavia vauvoja, heidät laitetaan menemään ison koneen läpi, jota käytettiin malmin puhdistukseen ja heidän ruumiinsa murskataan ja veri ja nahka poistetaan ja mitä heistä jää jäljelle, on heidän varastetut vauvansa ja luidensa tomu. Siten kaikki mitä heidän ruumiistaan on jäljellä, on jauhe, jota he levittävät vuorten ylle piilottaakseen rikoksemme.

Kerron tämän sinulle, Kimber, koska olet yksi niistä lapsista. Suurin osa ystävistäsi on niitä lapsia.

Pyydän, lähde Driskingistä ennen kuin isäsi löytää tämän kirjeen. Juokse pois, äläkä koskaan tule takaisin, äläkä koskaan puhu siitä kenellekään. Heidän bisneksellään on nyt syvät juuret ja ihmiskauppiailla on korkeita suhteita. Älä kerro kenellekään. Älä pidä tätä kirjettä. Älä katso taaksesi.

Rakastan sinua. Olen pahoillani, että minun pitää jättää sinut. Meidän kaikkien pitää vastata synneistämme ja minä olen valmis palamaan helvetissä omistani.

Rakastan sinua aina ja ikuisesti,

Äiti