#9 I'm Blue

Kuva musiikkivideosta.

Saatat tietää bändin Eiffel 65 heidän hiteistään "Move Your Body" tai "Too Much of Heaven". He ovat italialainen Eurodance ryhmä, ja heillä on ehkä kolme hittiä Amerikassa: kaksi yllä mainittua
kappaletta ja "(I'm) Blue". Jos olet kuullut biisin, tunnet sen varmaan sen tarttuvasta rytmistä ja suurimmaksi osaksi siansaksasta koostuvasta sanoituksesta. Kappale tuli ulos Amerikassa vuonna 1999, joten jos olet yli 15, olet varmaan kuullut sen. Todennäköisesti, luultavasti, et ole kuullut tarinaa kappaleen takana. Heidän tuoreessa elämänkerrassaan, Eiffel 65 paljastaa totuuden:

Alunperin, Eiffel 65:ssä oli neljä jäsentä: Jeffrey Jey, Raimondo Sanguine, Maurizio Lobina, ja Gabry Ponte. Muutaman epäonnistuneen yhden hitin möhläyksen jälkeen, nelikko päätti etsiä inspiraatiota lähetyssaarnaajina heidän kirkkonsa kanssa. Pian, he olivat poissa, Afrikan sydämmessä rakentaakseen kastelujärjestelmiä sisämaavaltioiden kyliin.  Ketään heistä ei oikeastaan oltu tehty fyysiseen työhön, mutta jumalan sana oli tuonut heidät tänne alas, ja siellä he työskentelisivät.

Rakentaminen oli melko tylsää, huolimatta liian vähästä henkilökunnasta. Kastelu systeemien mukana tuli tarpeeksi ohjeita, että putket olivat kiinni toisissaan muutaman viikon kuluessa, pelastaen paikallisia maatiloja ja voittaen kyläläisten sydämmet. Kaikista vapaaehtoisista, neljä bändin jäsentä valittiin kyläläisten toimesta juhlimaan sinä iltana. Suuri juhla piti olla valmisteltuna heille. Jostain Amerikkalaisesta ruosteisesta varastosta lähetetyistä MRE pakkauksista sairaina, he mielihyvin ottivat kutsun vastaan.

Sinä iltana, Jeffrey, Raimondo, Maurizio, ja Gabry astuivat kylään ja heidät tervehti pitkä pöytä ison ympyrän reunalla, jonka keskellä oli massiivinen kokko. Nelikko istui alas ja välittömästi yksi kyläläisistä tuli esiin läheisestä majasta mukanaan vuohi, tuoden sen nuotioon. Nelikko oli elänyt alueella tarpeeksi kauan, niin että se mitä tapahtui seuraavaksi, ei järkyttänyt heitä, vaikka Raimondo oli silti ällöttynyt. Kyläläinen laittoi vuohen vartaaseen ja paahtoi sitä nuotion päällä, antaen eläimen karvojen palaa pois, sen lihan keittyessä. Ikuisuudelta tuntuvan hetken päästä, kokki otti ruhon tulesta ja alkoi paloitella sitä. Silloin tällöin, hän saattoi leikata valtimon ja kuuma veri suihkusi maahan, tiristen siinä jatkaessaan kiehumista. Neljä valittua palaa meni bändille, ja kokki jatkoi vuohen tarjoilua lopuille kokoontuneille kyläläisille.

Bändi, enemmän nälkäisinä kuin iljettyneinä, alkoivat kaivautua vasta paahdettuun vuoheen, mutta Raimondo oli vieläkin ällöttynyt vuohen kohtalosta, ja onnistui nielemään vain kolme haukkua, kun hänen bändikaverinsa olivat viimeistelleet annoksensa. Haluamatta loukata anteliaita isäntiään, Raimondo jakoi annoksensa kolmen bändikaverinsa kesken ja he söivät jäänteet nopeasti. Kyläläiset, olivat myös viimeistelleet pääruokansa, alkaen tanssimaan ringissä kokon ympärillä. Kyläläisten varjot tanssivat yhtä paljon, kuin hekin, liekkien leiskuessa. Aurinko oli laskenut tässä vaiheessa, jättäen liekin viimeiseksi valonlähteeksi mailien matkalla.

Tanssimisen jatkuessa yksi kyläläisistä, joka ei ollut haltioissaan tulesta, ilmestyi majasta, mukanaan toinen ruokalaji bändille. Himmeässä valossa se näytti loistavalta nyhtöpossu pinolta, jonka bändi oli innokas syömään.  Kuitenkin, ollessaan syönyt suurimman osan Raimundon vuohi annoksesta, kolme bändin jäsentä olivat jo valmiiksi täynnä, ja niin lihan leijonan osa tarjottiin Raille. Hän hyvällä ruokahalulla nielaisi tutun ruoan alas ja oli pian kylläinen. Hänen tyytyväisyytensä ei kestänyt.

Pian Rai syöksyi pöydästä ja liittyi kyläläisten tanssiin. Siitä mikä oli kerran ollut käsien ja jalkojen säännötöntä liikettä, tuli lasten leikkiä hänen toistaessaan naapureidensa virheettömät liikkeet. Tanssin innoittamana Rai alkoi laulaa:

Im blu da ba

Dee da ba di

Da ba dee da

Ba di da ba

Dee da ba di

Rain bändikaverit tiesivät tämän olleen inspiraatio, jota he olivat etsineet, joten he kirjoittivat ylös Rain musikaalisen inspiraation puuskan ja jatkoivat hänen tanssinsa katsomista. Hänen liikkeensä nopeutuivat, paljon nopeampaa kuin muiden ringissä, kunnes Rai pudotti kätensä ja seisoi liikkumattomana, jatkaen laulua. Rinki sulkeutui hänen ympärillään ja bändi menetti näköyhteyden Raihin hetkeksi, kunnes he näkivät hänen juoksevan eteenpäin ja hypäten kasvot edellä tuleen, vieläkin laulaen.

Kolmikko yritti tunkeutua ringin läpi pelastamaan ystäväänsä, mutta jokainen askel, jolla he yrittivät päästä läpi, blokattiin hyvin asetetulla tanssi askeleella. Kaikki mitä he pystyivät tekemään, oli katsoa kun heidän ystävänsä paloi roviolla, laulaen aavemaista hokemaansa, kunnes hänen keuhkoistaan ei ollut enempään. Bändi juoksi, kauas pois pimeyteen, kunnes he tulivat vapaaehtoisleirilleen, jossa he olivat majoittuneet. He eivät puhuneet muille vapaaehtoisille sanaakaan siitä mitä oli tapahtunut ja kun aamu koitti, bändi lähti lentokentälle palatakseen Italiaan.

Kolmikko päätti hyväksikäyttää Raimundon musikaalisen taidon ja tuotti abumin Europop. Suurinosa kappaleista oli latteita, mutta "Blue" pääsi Amerikan rannikoille ja oli välitön hitti. Bändi teki albumilla miljoonia, muttei ilman hintaa. Bändi, kunnianosoituksena, oli käyttänyt Raimundon viimeistä laulua suurimmassa osassa "Bluen" lyriikoista. Murhien määrä tuplaantui Italiassa tuona vuotena, eikä suurinta osaa uhreista koskaan löydetty, ainakaan kokonaisina. Löydetyistä uhreista suurinosa oli vaillinaisia torsoja, ja suurinosa heidän lihastaan oli syöty pois, niin kuin villieläimet olisivat tehneet. Rikostutkimukset eivät kyenneet tunnistamaan minkälainen eläin kulutti nämä ihmiset, eivätkä he myöskään kyenneet löytämään loppuja uhreista.

Vasta vuosia myöhemmin tutkija löysi yhteyden "Bluen" julkaisemisen ja mysteeri kuolemien välillä. Kääntäeessään sanat toisin päin, tutkija löysi Raimundon salaisen viestin:

Hide the body

Eat the body

Hide the body

Eat the body

(Suom: 

Piilota ruumis

Syö ruumis

Piilota ruumis

Syö ruumis )
 

Kuuntele itse täältä: http://eifel65cannibals.ytmnd.com/

#8 To Make an Omelette

Daniel otti asennon ja katsoi kiväärinsä tähtäimen läpi. Tästä tähtäyspaikasta hän sai puhtaan osuman kohteeseensa. Tämä olisi toinen kerta, kun hän vierailee Nurembergissä, Saksassa 20 vuosisadalla. Vuosi oli 1927, kolmekymmentäkolme vuosikymmentä ennen kuin aikamatkaaja oli edes syntynyt. Hän oli saapunut eliminoimaan uhan, joka toisi ennennäkemättömän määrän kuolemaa ja tuhoa, sellaisen jota maailma ei ollut koskaan nähnyt. Natsihymni alkoi soida ja nuori Adolf Hitler astelisi pian korokkeelle. Danielilla oli vain yksi laukaus.

Hän lausui rukouksen ja painoi liipaisinta. Hänen pitkälle kehittynyt tarkkuuskiväärinsä ampui hiljaisen luodin ilman halki. Laukaus lävisti innokkaan miehen kallon, joka tähtäsi ikkunasta Saksan tulevaa Fuhreria satojen jaardien päässä.

Uhka oli eliminoitu. Hitler menee pitämään kiihkeää puhettaan ja kokoamaan massoja. Muutamassa vuodessa Saksa tulisi menemään sotaan liittoutuneiden kanssa. Paljon pahaenteisempi, vaarallisempi uhka, joka nousisi natsihallinnon tilalle johtuen Hitlerin salamurhasta ei  koskaan tulisi voimaan. Daniel huokaisi helpotuksesta, katsoi alas käsiään ja katsoi itseään alkamassa haalistua todellisuudesta.  Vaikka hän oli kauhistunut siitä, että hänen olemassa olonsa oli tulossa loppuunsa, häntä lohdutti ajatus siitä, että hän oli korjannut virheen menneisyydessään ja laittanut maailman takaisin tielle, jolla sen kuului olla.

#7 Mickey's Best Friend

Huomio: Tämä on sivu, joka oli löydettävissä keskiverto wiki sivulta, joka liittyi Disneyhyn. Kuten voit arvata, tämä wiki kaadettiin, koska suurin osa sen sisällöstä kuului Disneylle. Wikin sivut ovat hävinneet, lukuun ottamatta mielenkiintoista sivua, jonka tallensin vierailuni aikana.

Olen kuullut miten Disney rakastaa pimitttää, joita he eivät halua kenenkään tietävän ja luettuani tämän tiivistelmän, en voi sanoa täysin syyttäväni heitä päätöksistään. Toivon vain tämän sivun pysyvän pystyssä.
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Alkuruutu kauan kadoksissa olleelle

piirretylle

Mickey's Best Friend on väitelty 10 minuutin piirretty, jota näytettiin teattereissa marraskuun 15. päivä vuonna 1929. Myöhemmin se kiellettiin eikä sitä sallittu näyttää enää mikä johtui lasten jatkuvasta huomiontarpeesta sen katsomisen jälkeen. Piirretyn oli animoinut Ub lwerks, ja musiikin säveltänyt Carl Stalling.

 Piirretty ei ole saatavilla edes kenellekkään, kuka haluaa täydentää klassisten Mikki piirretyiden kokoelmaansa. Se oli alunperin tarkoitettu Halloween aiheiseksi lyhytfilmiksi, joka keskittyi Mikin ja antropomorfisen koira hahmo Eustacen, ympärille. Walt Disney, siihen aikaan, ajatteli lasten tyhmistyvän katsoessaan muita lyhytfilmejä ja, että lapset olisivat tarpeeksi kehittyneitä käsittelemään sen mitä Walt halusi heille näyttää.

Juoni

Mikki on ajamassa työpaikalleen autollaan. Matkan varrella, se hajoaa konevian johdosta ja Mikki menee ulos tarkistamaan asiaa.  Kun Mikki tajuaa auton olevan hankalaa korjata, hän tulee masentuneeksi, kunnes Eustace saapuu paikalle ja auttaa korjaamaan vian. Mikki on helpottunut ja esittelee itsensä. Kun Mikki saa Eustacen nimen, hän kutsuu Eustacen lähtemään kanssaan jonnekkin. Eustace kysyy Mikiltä onko tämän tarkoitus olla jossain, mutta Mikki valehtelee hänelle ja päättää välttää työt.

Kaksikko saapuu kahvilaan, missä omistaja näkee Mikin ja katsoo häntä tuimasti. Hän tulee ja kysyy Mikiltä tylysti mitä tämä haluaa. Tilaamisen jälkeen, sheriffi (Musta Pekka) tulee sisään ja Mikkiä vastaan, vaatien että hän viimein maksaisi myöhästyneen vuokran. Eustace säälii Mikkiä, joka on romahduksen partaalla ja päättää maksaa Mikin koko velan. Sheriffi nauraa ja ennen lähtöään paikalta varoittaa Eustacea kertoen tälle, että Mikki tulee vain aiheuttamaan hänelle hankaluuksia. Mikki, helpottuneena siitä että on poissa koukusta, halaa Eustacea ilosta.

Mikki poistuu kahvilasta Eustacen kanssa ja alkaa esittelemään uutta ystäväänsä paikallisille asukkaille joukossa erilaisia kohtauksia . Heitä ei kiinnosta ja he vain kävelevät pois. Viimeinen asukas, jolle he puhuvat, alkaa hieman hihittää ja varoittaa Eustacea, että hänen pitäisi  olla  varovainen tuon hiiren lähellä.  Eustace yrittää saada selitystä, miksi tämä henkilö kantaa kaunaa, mutta asukasta ei näy missään varoituksen jälkeen.

Eustace kysyy Mikiltä miksi hän hymyilee saamansa vastaanoton jälkeen, ja Mikki myöntää Eustacelle, että hänellä ei ole ollut ystäviä aiemmin ja, että Eustace on hänen ensimmäinen kaverinsa. Eustacesta tuntuu pahalta ja hän näyttää piilottelevan jotain syyllisellä ilmeellä. Mikki ja Eustace, joukossa nopeita kohtauksia, pysähtyvät teatterille, pelaavat pelejä ja menevät vuoren huipulle katselemaan maisemia. Myöhemmin Mikki näyttää Eustacelle kotinsa toivoen, että tämä alkaisi elää hänen kanssaan. Tässä vaiheessa Eustacesta tuntuu pahalta hiiren puolesta, mutta lopulta hän myöntää, että hänen on lähdettävä.

Mikki on järkyttynyt ja olettaa, että hänet on petetty kuten kaikissa muissakin suhteissa, joita hänellä on ollut. Eustace kertoo Mikille, ettei hän ole tyytyväinen kaupunkiin, erityisesti asukkaisiin ja että hän on menossa etsimään muualta. Hän pyytää Mikiltä anteeksi ja antaa muutaman rohkaisevan sanan ennen kuin viimein suuntaa ovelle. Mikki syöksyy ja nappaa Eustacea jalasta anoen tätä jäämään, mutta Eustace heiluttaa päätään. Mikki päättää, ettei voi menettää ainoaa ystäväänsä ja tyrmää hänet maasta löytyneellä kivellä.

Seuraava kohtaus näyttää Mikin kävelevän portaita alas kellariinsa. Hän kytkee valot päälle ja Eustace on sidottuna leikkauspöydälle. Eustace on vielä tajuton. Mikki alkaa nyyhkyttää ja vaikuttaa anteeksipyytävältä. Hän kertoo Eustacelle tilastaan, sanoen hänelle, että asioiden täytyy mennä tällä tavalla. Hän huutaa jatkuvasti, ettei voi olla enää yksin ja lopulta ottaa veitsen leikkauspöydän alta ja alkaa operoimaan Eustacea kuvaruudun ulkopuolella.

Kun Eustace viimein herää, paljastuu, ettei hän enää ole antropomorfinen, vaan ihan oikea koira. Hän menee tolaltaan ja kykenee ainoastaan haukkumaan. Sekoilun aikana, kuvakulma vaihtuu ensimmäiseen persoonaan ja näemme Mikin astuvan huoneeseen. Eustace ei enää näytä pelokkaalta hetkenä, jolloin hän kohdistaa katseensa Mikkiin. Hiiren takia, hän tuntee tarvitsevansa Mikkiä ja lopulta syöksyy nuolemaan häntä.

Mikki kertoo Eustacelle, että kukaan ei saa koskaan tietää tästä ja kuinka se tulee olemaan heidän ikuinen salaisuutensa. Hän kertoo Eustacelle, että hänet tullaan tuntemaan Plutona heidän eroonsa saakka. Kuva vaihtuu Mikin kotiin ja zoomautuu poispäin. Sheriffin nauru kuuluu asukkaan naurun ohella, joka oli ensimmäisenä varoittanut Eustacea Mikistä.

Tausta

Walt Disney oli inspiroitunut tekemään Halloween aiheisen lyhytfilmin rakastetusta hiirestä. Hahmot olivat luotu ja tehty paikoille, joista myöhemmin tulisi virallisia hahmoja. Kahvilan omistajasta tulisi myöhemmin Iines Ankka ja asukas joka yritti varoittaa Eustacea tulisi olemaan Hessu, joka muistutti paljon Eustacen designia. Plutosta tulisi myös toistuva hahmo, mutta mitään yhteyksiä Eustaceen ei ole mainittu. Iwerks tunsi vastenmielisyyttä piirretyn viimeisen osuuden aikana ja vaati, että operointi kohtaus sensuroitaisiin, Waltilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin vastata vaatimuksiin.

Tuotanto

Piirretyn tuotanto myöhästyi, sillä monet työntekijöistä ja Iwerks tunsivat huolta Eustacen puolesta luettuaan käsikirjoituksen. Tuotanto oli todella hidasta, sillä työntekijät eivät oikeasti halunneet saattaa tätä piirrettyä valmiiksi.  Budjettia ei myöskään julkistettu, mikä saattoi johtua siitä, että työntekijät vaativat suurempaa palkkaa jonkin sellaisen tekemisestä, mikä on heidän mukavuusalueensa ulkopuolella, eteenkin lasten piirretyssä. Tuotanto kesti muutaman kuukauden.

Vastaanotto

Piirretty aiheutti paljon paheksuntaa ja väittelyä, sen jälkeen kun se viimein julkaistiin teattereissa. Se oli päinvastoin mitä Walt halusi. Ihmiset väittivät, että heidän lapsensa eivät pystyneet nukkumaan yöllä ja saattoivat nähdä painajaisia, joissa he joutuivat Mikin operoimiksi. Todella nuorille lapsille se saattoi aiheuttaa jopa jatkuvaa huomiontarvetta, koska he eivät halunneet olla yksin, eteenkään yöllä. Tästä johtuen vanhemmat halusivat nostaa syytteen sisällöstä. Walt päätti lopulta tuhota jokaisen kopion piirretystä, joihin hän törmäsi, yrittäen piilottaa epäonnistumisensa.

Teoriat

Muutamat ovat huomauttaneet, kuinka Eustace näyttää Hessulta. Jotkut ovat sanoneet, että Eustacen piirteet olisi myöhemmin annettu kömpelömmälle hessulle.

Monen katselukerran jälkeen, jotkut ovat puhuneet antropomorfisten hahmojen olevan ajateltu olevan  normaaleja täydellisiä olentoja, kun taas villit hahmot on ajateltu henkisesti rajoittuneina ja heitä käsitellään kuin lemmikeitä, jotka ovat pääosin kurissa pidettyjä johtuen siitä kuinka vaarallisia he voivat olla.

Samalla kun ei ole olemassa kytköksiä Eustacesta tulevaisuuden piirretyihin, Mikki tulee äärimmäisen huolestuneeksi, kun pluto karkaa tai eksyy ja hän jopa yrittää vaarantaa oman henkensä pelastaakseen  "parhaan kaverinsa". Tämä on ainut yhteys "Mickey`s Beast Friendistä", joka näkyy muissa piirretyissä.

Lähteet

Oli olemassa eräs sivusto, joka näytti kuvakaappauksia "Mickey's best friend" lyhytelokuvasta, mutta sivua ei ole enää saatavilla, sitä ei voi enää löytää ja se vaikuttaa kadonneen kokonaan.
Suurin osa tämän lyhytelokuvan kirjoittajista on kuollut vanhuuteen. Silloin kun he olivat vielä keskuudessamme, he eivät halunneet kuulla yhtään mainintaa tästä piirretystä. Jotkut sanovat sen johtuvan syyllisyyden tunteesta.

#6 Disney's Catacombs

Joten, muutama vuosi sitten, kaverini ja minä yritimme jäädä puistoon sulkemisajan jälkeen. Suunnitelmamme oli vain ottaa kuvia. Ei mitään pahaenteistä tai sellaista; halusimme vain pystyä sanomaan tehneemme sen, tiedäthän.

Yksinkertaisesti me vain  livahdimme vessasta vessaan, nurkasta nurkkaan, ja onnistuimme jäämään sinne, ennen kuin he sulkivat portit ja huoltotiimi alkoi töihin.

olimme todella yllättyneitä ettemme jääneet kiinni; se oli melkeimpä outoa, ottaen huomioon kuinka paljon Disneyn turvallisuus saa kehuja.

Sydämmemme hakkasivat hulluina ja istuimme siellä hetken, piilotellen kummituskartanon hautakiven takana . Huomasimme sen olevan totta: Disneyn henkilökunta oli kirjoittanut nimensä joka ikiseen.

Joten, lopulta, saimme rohkeutta kuljeksia ympäriinsä, silti ollen varovaisia ettemme tulisi nähdyiksi. Se oli todella aavemaista. Silloin tällöin vartija tai huoltotyöntekijä sattoi kävellä ohi ja saatoimme vain väistää tai piiloutua kulman taakse. Se toimi... noin puoli tuntia.

Tietenkään, emme voineet jatkaa tätä kauaa ja kyllä, ne nappasivat meidät. Tarkoitan, antakaa meille propsit edes yrittämisestä ja onnistumisesta, mutta tarina ei pääty siihen.

Joten ensimmäinen asia, jonka sanoimme kun he nappasivat meidät oli, "Aiotteko laittaa meidät alas tyrmään?" ja nauroimme. Turvallisuus vartija naurahti myös, joten mieliala ei ollut myöskään pelokas.

Hän kertoi meille ettemme olleet ensimmäisiä yrittämässä hiipiä sisään aukioloajan jälkeen, mutta hän halusi tietää miten teimme sen. Selitimme tilanteen ja hän oikeastaan nauroi ja sanoi ettei se ollut huono suunnitelma.

Hän kertoi meille, että hänen täytyi laittaa meidät Disney vankilaan jatko kuulusteltavaksi, jonka ajattelimme olevan outoa, mutta kuvittelimme alussa että jos jäämme kiinni, heidän täytyy laittaa meidät sinne alas. Se saattoi olla ollut meidän suunnitelmamme koko ajan; ehkä halusimmekin nähdä Disney "Catacombit" enemmän, kuin halusimme olla puistossa sulkemisen jälkeen.

Niimpä hän kutsui lisää työntekijäitä tulemaan ja auttamaan häntä saattamaan meitä,ja jatkoimme kohti Toontownia. Sitten he veivät meidät alas tässä hississä.

Suoraan helvettiin...

Ensimmäinen huomioimamme asia oli, kuinka kalliilta näyttävä hissi oli. En tiedä onko siinä järkeä, mutta sitä on hankala selittää. Se oli kuin ruostumatonta terästä sisältä, peilejä joka puolella, ja lattia oli tällä mauttomalla punaisella matolla peitetty. Mutta se näytti kalliilta. Hississä oli vain kaksi nappia (lukuun ottamatta hätä nappeja). Yhdessä luki "ylös" toisessa luki "alas".

Olin unohtanut mainita etteivät he ikinä  käsiraudoittaneet meitä tai sitoneet käsiämme. He vain tavallaan kävelivät vieressämme olettaen meidän seuraavan. Ei sillä, että yrittäisimme ajautua raudoitetuiksi. Tarkoitan, nämä ihmiset vaikuttivat mukavilta. Miten meidän olisi pitänyt  tietää, mitä tulee tapahtumaan?

Hissi pysähtyi ja aloimme kävellä alas tätä täydellisesti hohtavaa, valkaisuaineelta haisevaa käytävää. Siellä ei ollut ovia kummallakaan puolella; se oli vain tavallinen, tyhjä käytävä.Tunnuimme kävelevän ikuisuuden, ja kukaan ei enää puhunut.

Siellä olimme minä, kaverini, turvallisuus vartijat, ja kaksi muuta huoltotyöntekijää. Lopulta saavutimme raskaan metalli oven, jossa oli turvallisuuskoodi ja kortinlukija.

Yksi työntekijä laittoi korttinsa sisään; toinen näpytti koodin näppäimillä. Katsoin koodin, jonka hän näppäili: 121566. Muistan sen vain, koska tajusin myöhemmin mikä sen merkitys oli, ja se saa minut nauramaan, katsoessani taakse. Outoa. On outoa, että nauran katsoessani taakse...

He johdattivat minut ja kaverini toiseen käytävään. Tässä oli ovia alhaalla käytävän seinissä. Jokaisessa ovessa oli plexilasinen neliö - 10X10 tuuman ikkuna - ylhäällä oikeassa kulmassa. Se näytti jonkinlaiselta psykologiselta osastolta, ollakseni rehellinen. Ei niin paljon vankilalta.

Hän johdatti meidät huone 1901:een, jonka sisällä oli yksinäinen pöytä, yllättäen, kolmen tuolin kera minulle ja jokaiselle ystävistäni. Sitten he jättivät meidät sinne yksin, sulkien oven perässään. Istuimme tuoleilla kuin tottelevaiset pienet lapset ja odotimme heidän palaamistaan, mutta niin ei koskaan tapahtunut. Kaksi tuntia kului eikä kukaan tullut takaisin luoksemme. Kaverini Tim meni ovelle ja yllätykseksemme se oli auki. Hän ei silti avannut sitä. Häntä huoletti, että ulkopuolella olisi vartija ja että he luulisivat meidän karkaavan, ja me emme halunneet lisää ongelmia.

Joten noin 25 minuuttia kului, kunnes tulimme levottomiksi ja lopulta päätimme poistua huoneesta. Käytävä oli tyhjä kuten aikaisemmin. Ei merkkejä ihmisistä. Ei mitään. Aloimme kysellä, "Hei? Onko täällä ketään?" Kukaan ei vastannut kutsuihimme.

Huomasimme valvontakameroiden olevan sijoitettuna jokaisen oven yläpuolelle ja aloimme
miettimään oliko tässä paikassa kaiken kaikkiaan yhtään elävää sielua. Meidän olisi pitänyt lähteä juuri silloin ja sieltä, mutta taas kerran, kuka koskaan tekee oikean päätöksen  tällaisissa tilanteissa?

Jokainen ovi näytti samalta ja jokaisessa oli yksilöllinen luku yläpuolella. Ne eivät olleet järjestyksessä kuten, sanotaan, huoneet 1-10. Ne olivat satunnaisia lukuja. Esimerkiksi, huoneemme oli ollut 1901, mutta viereinen huone oli 1205. Mietimme ja lopulta oletimme niiden olevan vain satunnaisesti valittuja. Kävelimme tuota käytävää eteenpäin emmekä tienneet minne olimme menossa, mitä toivoimme löytävämme, tai jos sillä edes oli merkitystä.

Toinen kaverini, Guy, päätti, että meidän pitäisi vain lähteä. Hän sanoi, että jos he todella halusivat pitää meidät täällä, heidän olisi pitänyt palata, ja ehkä se oli vain pelottelu taktiikka. Ehkä he vain halusivat huijata meidät uskomaan meidän joutuneen pidätetyiksi ja odottavan meitä ulkopuolella nauraakseen.

Tunsin väsymystä koko tilanteesta ja Tim oli vain hiljaa koko ajan, nuokutellen päätään sinne ja tänne. Hän oli kiinnostuneempi katselemaan ovien pieniä 10X10 tuuman ikkunoita. Se ei ollut hyvä idea. Yritin sanoa hänelle, mutta tietenkin, kukaan ei kuuntele syitä kun he ovat menettäneet järkensä. Ja me olimme ehdottomasti menettäneet meidän vitun järkemme tässä pisteessä.

Kamerat ovien yläpuolella olivat kykenevät havaitsemaan liikettä, ja seurasivat meitä vaeltaessamme autiota käytävää. Pieni punainen valo linssin alla välähti joka sekunti. Ei melua ilmassa; kaikki mitä kuulimme oli toistemme hengitys. Sitten se tapahtui.

Saavutimme käytävän pään. Valitettavasti ovella lopussa oli toinen Pinkoodinlukija. Yritin aikaisempaa koodia - sitä jonka näin heidän näpyttelevän - mutta se oli mitätön. Sinä hetkenä valot käytävässä sammuivat ja kuulimme ovet... Jumalauta, voin kuulla ne vielä tänäkin päivänä.

Ne vitun ovet avautuivat. Kaikki käytävällä rivissä, ne tekivät hienovaraisen narahduksen ja sitten pamahduksen osuessaan viereiseen seinään voimalla...

Kuten sanoin, kun olin syöttänyt mitättömän koodin näppäimistöön, valot sammuivat ja ovet avautuivat, lukuun ottamatta ovea näppäimistön kanssa. Huomasimme myös, että ovien avautuessa jokaisesta oviaukosta tunkeutui hiukan valoa käytävälle. Seisoimme siellä järkyttyneinä hyvät viisi minuuttia tietämättä mitä tehdä. Päättelimme laukaisseemme jonkin hälytyksen ja, että tämä oli vain protokolla. Normaali harjoitus karkaus yritys tapauksessa (mitä meidän olisi pitänyt ajatella?). Joten käännyimme toiseen suuntaan, pois lukitun oven luota.

Paniikin tunne iski meihin kaikkiin kolmeen jostain syystä, ja meille tuli kova halu juosta. Kukaan ei sopinut juoksemisesta;  kuin me kaikki olisimme samaan aikaan  tienneet että meidän täytyy. Jonkin sortin vaisto. Kuten vauva gazelli tietää milloin juosta pakoon leijonalta. Me olimme leijonan luolassa, okei.

Vasta kun ohitimme noin kymmenennen oven, aloimme katsella oviaukkoja ohittaessamme ne.

Oviaukoissa seisoi henkilöitä puvuissa. Juoksimme Akun, Mikin, Hessun, Pluton ja kaiken laisten muiden Disney hahmojen ohi.

Se oli hullua ja huusimme minkä keuhkoistamme lähti. Tiedän sanottavan, että älä katso taaksesi juostessasi, mutta tein niin. He poistuivat huoneistaan ja seurasivat meitä! Ei juosten, vain rennosti kävellen meitä kohti. Luulen, että se oli se mikä teki siitä todella paljon kauheampaa. Melkein kuin he olisivat tienneet ettei meillä ollut mitään minne mennä...

Nyt, en tiedä oliko se kaikki päässäni, vain pelkkää paniikkia ja pelon hetkeä, mutta vannon - voin vannoa äitini hengen kautta - Kuulin "It´s A Small Worldin" soivan sisäpuhelimen taustalla. Minulla on nukkejen pelko ja matka antaa minulle väristyksiä koko elämäni ajan. Nyt voin nähdä ne pienet robottiset nuket seisomassa oviaukoissa ohittaessamme ne. Silti seuraavat olivat puvullisia hahmoja.

Nuket eivät jahdanneet meitä, luojan kiitos. Olisin kuollut sydänkohtaukseen, jos olisin nähnyt nukkejen seuraavan puvullisia, mutta ne eivät seuranneet. Se ei tehnyt tilanteesta sen parempaa. Tarkoitan, kuinka monta kertaa olet ollut puvullisten henkilöiden joukon seuraama, nähtävästi tarkoituksenaan vittu syödä sinut elävältä (ainakin niin minä sanoin itselleni pysyäkseni liikkeessä. Pysähtyminen merkitsisi Aku vitun Ankan syömäksi joutumista. En tiedä sinusta, mutta minä en halua lähteä sillä tavalla).

Tim itki, Guy hermoili ja hengitti raskaasti, ja minä vain jatkoin pääni kääntelemistä nähdäkseni, jos meitä seurattaisiin ja tietenkin meitä seurattiin. En ole varma kuinka monta ovea olimme ohittaneet siinä pisteessä, enkä sitä oliko siellä todellakin erilaisia hahmoja joka ovella, mutta tiesin että tämän käytävän oli loputtava jossain vaiheessa ja me olimme menossa vittuun tästä paikasta välittömästi.

Helpommin sanottu kuin tehty...

Minä katsoin taakseni minuutin tai kahden kuluttua ja huomasin, että takanamme ei ollut enää mitään nähtävää. Kuulin askeleita, mutta ajattelin, että olimme vain joutuneet niin kauas edelle heidän vain jatkaessa kävelyä rennosti niin kuin aiemmin. Käytävä näytti silti jatkuvan loputtomasti ja Guyn täytyi pysähtyä tai hän pyörtyisi uupumuksesta. Ovi vieressämme oli auki valot päällä, mutta mitään ei ollut sisällä.

Päätin, että piiloutuisime sinne kunnes saisimme happea ja jatkaisimme eteenpäin. Kun suljimme oven takanamme, huomasin huoneen olevan 1966. Taas, se ei tarkoittanut mitään sinä hetkenä.

Tim kuljeskeli huoneessa. Guy makasi lattialla, vieläkin hengittäen todella raskaasti, ja minä olin ikkunalla. Katsoessani ulos en nähnyt mitään. Ei enää musiikkia, ei mitään. Ulkona oli pimeää ja on vaikea sanoa varmasti, mutta luulen nähneeni hahmoja, varjoja tai jotain. Silti jatkoin katsomista.

15 minuutin kuluttua, Guy sanoi olevansa valmis lähtemään. Tim oli ainoa tarpeeksi viisas ottamaan esiin uuden Razr matkapuhelimensa. Ei signaalia, tietenkään. Hän avasi oven hellästi, hiljaa, mutta askeleita ei kuulunut. Mikään ei seurannut meitä enää, mutta emme ottaneet riskejä. Jatkoimme juoksemista...

Meiltä kesti vain toiset seitsemän minuuttia saavuttaa ovi, ota tai jätä. Siinä ei ollut näppäimistöä ja se oli auki. Menimme sisään aikaisempaan käytävään ja luojan kiitos, siellä ei ollut ovia. Juoksimme hissille ja pääsimme sisään. Painoimme "ylös" näppäintä ja seisoimme siellä, katsoen toisiamme, sanattomina äsken tapahtuneesta. Kukaan meistä ei puhunut. Me vain odotimme kunnes hissi avautui, olimme jälleen Toontownissa ja aloimme tehdä matkaa etuportille.

Pidimme matalaa profiilia käyttäem samaa kumarru-ja-piiloudu tekniikka, joka oli saanut meidät näin pitkälle menosta. Huoltotyöntekijöitä ja vartijoita oli vieläkin ympäriinsä, mutta emme voineet ottaa enää lisää riskejä. Lopulta Tim tuhlasi sen ja otti sprintin. En voi kuvitella mikä sai hänet liikkeelle... kunnes katsoin ja näin, että jokainen puistossa vain seisoi siellä, tuijottaen meitä ilmeettömin kasvoin.

Kuulimme äänen sisäpuhelimesta, joka selitti että kolme karkuria oli paennut vankeudesta ja heidät pitää saattaa takaisin alas vankilaan. Me tilasimme sen, otimme Timin kiinni. Puvulliset hahmot ilmestyivät varjoista, työntekijät ja vartijat jahtasivat meitä. Jokainen juoksi kovaa meitä kohti! En voinut nähdä kunnolla, mutta kuvittelin kuolan valuvan heidän suupielistään. He halusivat meidät takaisin sinne alas. Olimme paenneet ja he olivat vihaisia.

Vain portti oli edessämme...

Karmivin asia siitä kaikesta oli se, että sisäpuhelimen äänen aikana, puisto oli kuoleman hiljainen. Työntekijöiden jutustelua ei kuulunut , ei edes nyt, kun juoksimme henkemme edestä. Hahmoista, työntekijöistä, vartijoista, kukaan ei vaivautunut huutamaan peräämme, kukaan ei huutanut, kukaan ei sanonut "Pysähtykää!", ei mitään. Vain askeleita ja satunnaisia Guyn yskäisyjä.

Kun pääsimme puiston etuportin yli, emme lopettaneet ennen kuin saavuimme parkkipaikalle. Automme oli poissa, ja jäimme raapimaan päitämme.

Jatkoimme tietä pitkin juoksemista, joka jatkui maileja, pysähdellen välillä hengähtämään. Saavuimme pienelle nurkkapuodille, jossa Tim käytti kännykkäänsä taksin soittamiseen.Kun se lopulta saapui, otimme taksin takaisin hotellille, jossa olimme majoittuneet, maksoimme hinnan ja menimme ylös huoneisiimme.

Lopulta, seuraavana päivänä, saimme puhelun hotellin aulasta, joten suuntasimme portaat alas. Siellä oli poliiseja odottamassa meitä. He sanoivat meidän auton olleen ollut takavarikoituna ja meidän täytyi maksaa sakko. He eivät kysyneet meiltä mitään muita kysymyksiä, ja me emme viitsineet kertoa poliisille mitään mitä tapahtui. Edes nyt tällä random keskustelupalstalla, ihmiset joilla ei ole syytä olla uskomatta minua, eivät usko minua, joten kuinka lainvalvojan voisi olettaa uskovan? Me emme viitsineet. Me yksinkertaisesti maksoimme sakot ja ajoimme kotiin.

Emme puhuneet tapahtuneesta, koko paluumatkalla. Se ei ollut kuin vasta muutaman viikon päästä, kun sain itseni etsimään numeroita. Uteliaisuudesta, luulen.

Kuten te kaikki tiedätte, Walt Disney syntyi joulukuun 5:s 1901. Huone jossa olimme oli 1901, ja huone sen vieressä oli 1205. Sitten myös, hän kuoli joulukuun 15, 1966, joka oli avainkoodi, jonka työntekijä näpytti saattaessaan meitä pääkäytävään.

Mikä omituinen yhteensattuma, päätin.

Oliko mikään siitä kaiken kaikkiaan todellista, en pysty sanomaan. Ehkä mielikuvituksemme laukkaa villisti. Me olimme väsyneitä. Se oli noin klo 1 aamuyöllä kun suoritimme paon. Joten, on mahdollista, että se on vastaus. En tule luultavasti koskaan unohtamaan sitä..

Enkä ole palannut sen jälkeen.