Muutama päivä sitten postasin tarinan nimeltään ”Askeleet” tänne. Sain paljon kysymyksiä, jotka saivat minut kiinnostumaan tietyistä yksityiskohdista lapsuudessani joten keskustelin äitini kanssa. Hän kyllästyi kysymyksiini ja sanoi ”mikset vain kerro heille niistä vitun palloista, jos he ovat kerta niin kiinnostuneita.” Kun hän sanoi tuon, mieleeni palasi niin paljon asioita lapsuudestani jotka olin unohtanut. Tämä tarina tuo lisää kontekstia edelliseen tarinaan, joka sinun tulisi lukea ensin. Vaikkei järjestys ole elintärkeä, voit eläytyä paremmin minun asemaani, koska muistin edellisen tarinan tapahtumat ensin. Jos teillä on kysyttävää tai jotain, kysykää pois niin yritän vastailla niihin. Niin ja molemmat tarinat ovat aika pitkiä, joten varoitan siitä etukäteen. Sillä en halua jättää mitään yksityiskohtia pois, jos ne osoittautuvatkin tärkeiksi.
Ollessani viisivuotias menin alakouluun, jonka oli minun käsitykseni mukaan tarkoitus painottaa oppimista toiminnan kautta. Se oli osa uutta ohjelmaa, joka oli suunniteltu, niin että jokainen lapsi voisi kasvaa omaan tahtiin ja tämän tukemiseksi opettajia kannustettiin käyttämään mielikuvitusta oppituntien suunnittelemisessa. Jokainen opettaja keksi oman teemansa, joka kestäisi koko lukuvuoden ja kaikki matikan, äidinkielen ynnä muiden aineiden tunnit suunniteltaisiin kyseisen teeman hengessä. Näitä teemoja kutsuttiiin ”ryyhmiksi”. Oli ”avaruus”ryhmä, ”meri”ryhmä, ”maa”ryhmä ja ryhmä jossa minäkin olin ”yhteisö”ryhmä.
Tässä maassa ei opi päiväkodissa paljon muuta kuin solmimaan kengännauhat ja jakamaan asioita muiden kanssa. Päiväkoti ei siis välttämättä ole oikein mielenpainuvaa. Muistan vain kaksi asiaa todella selvästi; Muistan että olin paras kirjoittamaan oman nimeni heti alusta allkaen, ja muistan Ilmapalloprojektin joka todellakin oli yhteisö-ryhmän kulmakivi, sillä se oli kekseliäs tapa näyttää miten yhteisö toimii perusperiaatteeltaan.
Olet ehkä kuullut tästä jutusta. Eräänä perjantaina (muistan sen olleen perjantai, koska olin innoissani projektista joka oli loppuviikosta) vuoden alussa, kun saavuimme luokkaan aamulla, jokaisen pöydällä oli täyteen puhallettu ilmapallo, joka oli sidottu narulla ja teipattu pöytään kiinni. Jokaisen pöydällä oli myös tussi, mustekylä, ja paperinpala sekä kirjekuori. Projektiin kuului kirjoittaa viesti paperille, laittaa se kirjekuoreen, ja liittää se palloon johon sai halutessaan myös piirtää kuvan. Suurinosa lapsista alkoi tappelemaan pallojen päältä, koska he halusivat erivärisen, mutta minä aloin kirjoittamaan viestiä jota olin miettinyt paljon.
Kaikkien viestien piti noudattaa tietynlaista rakennetta, mutta muuten sai olla luova. Minun viestini meni jotenkin näin: ”Hei! Löysit palloni! Nimeni on [Nimi] ja käyn------- alakoulua. Saat pitää pallon, mutta toivon, että kirjoitat minulle takaisin! Pidän Mighty Maxista, tutkimisesta, majojen rakentamisesta, uimisesta ja ystävistä. Mistä sinä pidät? Vastaa minulle mahdollisimman pian. Tässä dollari postimerkkejä varten!” Kirjoitin dollariin tekstin ”postimerkkejä varten” mikä oli äitini mielestä tarpeeetonta, mutta pidin sitä ovelana ja niin tein.
Opettajamme otti valokuvat meistä kaikista pallojemme kanssa ja laitoimme valokuvamme kirjeisiin viestien mukana. Lisäksi kuoriin laitettiin toinen viesti, jossa ilmeisesti selitettiin projektin luonne ja kiitettiin osallistumisesta, jos joku vastaisi ja lähettäisi kuvia kaupungistaan tai naapurustosta. Se oli koko homman idea- rakentaa yhteisöllisyyttä poistumatta koulusta ja luoda turvallinen yhteys muihin ihmisiin; se vaikutti hauskalta idealta...
Seuraavien viikkojem aikana kirjeitä alkoi saapua. Useimmat tulivat valokuvien kera. Valokuvissa näkyi erilaisia maamerkkejä ja jokainen kuva kiinnitettiin isolle kartalle seinällä, johon merkittiin mistä kirje oli tullut ja kuinka pitkän matkan ilmapallo oli kulkenut Idea oli todella kekseliäs, koska se sai meidät palaamaan kouluun innoissamme, kun odotimme vastauksia kirjeisiimme. Vuoden aikana saimme aina kerran viikossa mahdollisuuden vastata kirjekavereillemme tai toisten oppilaiden kirjekavereille mikäli emme olleet vielä saaneet omaa kirjettä. Minun kirjeeni oli yksi viimeisistä saapuvista. Kun saavuin luokkkaan, katsoin pulpettiani ja taaskaan minua ei odottanut kirje. Silloin opettajamme lähestyi minua ja ojensi minulle kirjekuoren. Näytin varmaan todella innostuneelta, koska juuri kun olin avaamassa kirjettä, opettaja laski kätensä kädelleni pysäyttäen minut ja sanoi ”Toivon ettet pety.” En ymmärtänyt mitä hän tuolla tarkoitti-miksi olisin pettynyt nyt kerta kirjeeni on vihdoin saapunut? Aluksi olin hämmentynyt siitä miten hän muka tiesi mitä kuoressa oli, mutta myöhemmin tajusin, että opettajat tottakai tarkistivat sisällön, ettei kirjekuoressa olisi mitään sopimatonta. Mutta miksi olisin pettynyt? Kun avasin kirjeen, ymmärsin.
Kuoressa ei ollut kirjettä.
Ainoa asia kuoressa oli Polaroid-kuva, mutta en saanut selvää mitä se esitti. Näytti siltä kuin kuvassa olisi ollut osa aavikkoa, mutta kuva oli liian sumea tulkittavaksi. Ihan kuin kamera olisi heilahtanut kuvaushetkellä. Kirjeessä ei ollut palautusosoitetta, joten en olisi voinut vastata siihen edes halutessani. Olin murskana.
Kouluvuosi jatkui ja kirjeiden saapuminen muille oppilaille oli jo lähes kokonaan loppunut. Olihan se selvää, että kirjeenvaihto esikoululaisen kanssa ei jatkuisi kovin pitkään. Me kaikki olimme jo lähes kokonaan unohtaneet kirjeenvaihdon. Mutta sitten minulle saapui toinen kirjekuori.
Innostukseni heräsi jälleen, ja nautin siitä, kun sain edelleen postia, vaikka useimmat muiden kirjekaverit olivat jo luopuneet kirjeenvaihdosta. Oli ymmärrettäävää, että sain toisen lähetyksen sillä edellisesä kuoressa oli vain sumea kuva. Tämä oli varmaan hyvitys siitä. Mutta ei, jälleen kerran kuori ilman kirjettä... Vain uusi kuva.
Tämä kuva oli hieman selkeämpi, mutta en vieläkään ymmärtänyt mitä siinä olisi pitänyt olla. Kuvassa näkyi rakennuksen yläkulma, joka oli kuvattuna jyrkästi alhaalta ylöspäin, mutta loput kuvasta jäi epäselväksi auringon heijastuksen takia.
Koska oppilaiden ilmapallokirjeet eivät matkustaneet kovin kauas ja kaikki oli lähetetty samana päivänä, luokkahuoneen ilmoitustaulu alkoi täyttyä kuvista. Lopulta päätettiin, että oppilaat, jotka saivat yhä kirjeitä, saisivat viedä kuvat kotiin. Paras ystäväni Josh sai vuoden aikana toiseksi eniten kuvia mukaansa. Hänen kirjekaverinsa oli todella yhteistyöhaluinen ja lähetti hänelle kuvia kaikkialta naapurikaupungista. Josh vei kotiin ehkä neljä kuvaa.
Minä vein lähes viisikymmentä.
Opettaja avasi kaikki kirjeet, mutta jonkin ajan kuluttua en enää edes halunnut nähdä kuvia. Kuitenkin säilytin kuvat yhdessä laatikossani, johon olin kerännyt myös kiviä, pesäpallokortteja, Marvel Metal keräilykortteja ja pieniä miniatyyri pesäpallo-kypäriä joita sain T-Ball pelieni jälkeen Winn-Dixien automaatista. Lukuvuoden päätyttyä huomioni siirtyi muihin asioihin.
Äitini oli ostanut minulle joululahjaksi pienen lumipallokoneen ja Josh oli himoinnur sitä niin paljon, että hänen vanhempansa ostivat hänelle vähän hienomman version syntymäpäivälahjaksi kouluvuoden loppupuolella. Kesällä saimme idean, että voisimme tehdä koneella lumipalloja ja myydä niitä yhden dollarin kappalehintaan. Josh asui eri naapurustossa, mutta päätimme lopulta, että meidän naapurustomme olisi parempi paikka bisnekseen, koska siellä oli paljon ihmisiä jotka hoitivat innokkaasti pihojaan; pihat olivat myös hieman suurempia kuin Joshin naapurustossa. Pidimme kioskiamme pystyssä viisi viikonloppua peräkkäin, kunnes äitini käski meidän lopettaa. Vasta hiljattain olen alkanut ymmärtää, miksi hän teki niin.
Viidentenä viikonloppuna laskimme rahoja Joshin kanssa. Koska meillä molemmilla oli koneet, oli meillä myös omat rahapinkkamme , jotka sitten kokosimme yhteen ja lopulta jaoimme tasan. Sinä päivänä olimme tienanneet yhteensä kuusitoista dollaria. Juuri kun Josh ojensi minulle viidennen dollarini, tunsin välittömästi syvää hämmennystä Dollarissa luki ”POSTIMERKKIEN OSTOON”Josh huomasi ilmeeni ja kysyi, oliko hän laskenut väärin.Kerroin hänelle dollarista ja hän sanoi: ”Oho, aika siistiä!”Kun ajattelin asiaa tarkemmin, niin aloin olla samaa mieltä.Ajatus siitä, että tuo dollari oli kiertänyt niin monen käden kautta ja päätynyt takaisin minulle, hämmästytti minua.Juoksin sisälle kertoakseni äidilleni, mutta liiallinen innostukseni plus se, että hän oli puhelimessa, saivat tarinani kuulostamaan epäselvältä. Hän vastasi vain:”Oho, aika hienoa!”Turhautuneena juoksin takaisin ulos ja kerroin Joshille, että minulla oli jotain näytettävää hänelle.Palasimme huoneeseen, avasin laatikon ja otin esiin kasan kirjekuoria. Näytin h änelle joitakin kuvista. Aloitin ensimmäisestä kuvasta ja kävimme läpi noin kymmenee kuvaa, kunnes Josh kyllästyi ja kysyi halusinko mennä vielä leikkimään ojaan (siihen mutaiseen ojaan kadun toisella puolella), ennen kuin hänen äitinsä tulisi hakemaan hänet. Niin me sitten teimme.Leikimme ”mutasotaa” jonkin aikaa, mutta leikki keskeytyi monta kertaa ympäröivästä metsästä kantautuvaan kahinaan. Metsässä asui pesukarhuja ja kulkukissoja, mutta tämä ääni oli hieman liian kova joten arvuuttelimme vuorotellen mikä voisi pitää sellaista ääntä yrittäen samalla pelotella toisiamme. Viimeinen arvaukseni oli muumio, mutta Josh väitti koko ajan, että äänten perusteella kyseessä olisi robotti. Ennen kuin lähdimme, Josh vakavoitui hieman, katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi: ”Sä kuulit sen, etkö kuullutkin? Se kuulosti robotilta Eikö niin?” Olin kuullut äänen ja koska se kuulosti mekaaniselta ääneltä, yhdyin lopulta Joshin ajatukseen robotista. Vasta nyt ymmärrän mitä me oikeasti kuulimme.
Kun palasimme ojalta Joshin äiti odotti häntä keittiön pöydän äärellä minun äitini kanssa. Josh kertoi äidilleen robotista; äitimme nauroivat asialle ja Josh lähti kotiin. Minä söin äitini kanssa lounaan ja sen jälkeen menin sänkyyn.
En kuitenkaan pysynyt sängyssä kauaa. Hiivin ulos ja päivän tapahtumien johdosta päätin palata kirjekuorten pariin-koko juttu tuntui nyt paljon kiinnostavammalta. Otin ensimmäisen kirjekuoren ja laskin sen lattialle, asettaen sumean Polaroid kuvan autiomaasta sen päälle. Laitoin toisen kirjekuoren sen viereen ja sen päälle laitoin Polaroidin, jossa näkyi rakennuksen kulma oudosta kulmasta. Tein näin jokaiselle kuvalle kunnes ne muodostivat noin 5x10 kokoisen ruudukon. Minulle oli aina opetettu, että kokoelmaa pitää kohdella varoen, vaikka keräiltävät eivät välttämättä olisikaan arvokkaita.
Huomasin, että kuvat muuttuivat vähitellen selkeämmiksi. Yhdessä oli puu ja lintu, toisessa oli nopeusrajoitusmerkki, sitten sähkötolppa ja kuva joukosta ihmisiä menossa sisään johonkin rakennukseen. Ja sitten näin jotain, mikä hämmensi minua niin voimakkaasti, että muistan sen tunteen tälläkin hetkellä aivan tarkasti-minua alkoi huimata ja päässäni toistui vain yksi ajatus;
”Miksi minä olen tässä kuvassa?”
Siinä valokuvassa jossa ihmiset kävelivät sisään rakennukseen, siinä olimme minä ja äitini. Olimme aivan ihmisjoukon takana ja pidin äitiäni kädestä kiinni Olimme aivan kuvan reunassa, mutta siinä olimme aivan varmasti me. Ja kun skannasin katseellani Polaroideja, ahdistus vain kasvoi. Se oli kummallinen tunne-se ei ollut varsinaisesti pelkoa vaan se oli sellainen tunne joka tulee, kun huomaat olevasi pulassa. En ole varma miksi se tunne valtasi minut, mutta siinä minä istuin, pakahtuneena tunteesta, että olisin tehnyt jotain väärää. Ja tunne vain voimistui jatkaessani kuvien katsomista.
Olin jokaisessa kuvassa.
Yksikään kuvista ei ollut lähikuva. Yksikään kuva ei esittänyt ainoastaan minua. Mutta olin joka ainoassa-kuvan reunassa, taka-alalla, alareunassa. Joissain näkyi vain pieni osa kasvoistani kuvan laidassa, mutta silti olin siellä. Olin aina siellä.
En tiennyt mitä tehdä. Lapsena mieli toimiii oudosti ja suurin osa pelostani liittyi siihen, että joutuisin vaikeuksiin ihan vain, koska olin hereillä vielä tähän aikaan. Koska minulla oli jo valmiiksi outo tunne siitä, että olin tehnyt jotain väärää, niin päätin, että odottaisin huomiseen.
Seuraavana päivänä äidilläni oli vapaata töistä ja hän käytti lähes koko päivän talon siivoamiseen. Minä katsoin piirrettyjä muistaakseni ja odotin hyvää hetkeä näyttää polaroidit hänelle. Hänen hakiessaan postia nappasin pari kuvaa ja asettelin ne pöydälle eteeni. Sitten istuin valmiina odottamaan, että hän tulisi takaisin sisälle. Kun hän palasi, hän oli jo avaamassa postia ja heitteli joitain mainoslehtisiä roskakoriin. Silloin sanoin:
”Hei äiti, voisitko tulla tänne hetkeksi? Mulla on nää kuvat-”
”Odota ihan hetki, kulta. Mun pitää merkitä nää kalenteriin.”
Minuutin tai kahden jälkeen hän tuli taakseni ja kysyi mitä olin vailla. Kuulin hänen selaavan postia takanani, mutta olin itse keskittynyt vain polaroideihin ja aloin kertoa hänelle niistä. Mitä enemmän selitin ja osoittelin kuvia, niin sitä harvemmin hän mumisi ”joo joo” tai ”okei”. Kohta hän oli täysin vaiti ja ainoa ääni lähti posteista hänen käsissään. Seuraava ääni joka hänestä lähti kuulosti siltä kuin hän yrittäisi haukkoa henkeään huoneessa josta oli loppunut happi. Lopulta hänen vaikeat hengenvetonsa vaimenivat ja hän vain tiputti loput postit pöydälle juosten keittiöön hakemaan puhelintaan.
”Äiti!” Anteeksi, en tiennyt mitään näistä! Älä suutu mulle!”
hän vaelsi ees taas puhelin korvallaan ja huusi siihen. Minä räpläsin hermostuneena polaroidieni vieressä pöydällä olevaa postipinoa. Päällimmäisestä kirjekuoresta törrötti jotain jota olin ajatuksissani ja ahdistuksessani vetänyt ulos ajattelemattani.
Se oli taas yksi polaroidi.
Hämmentyneenä ajattelin, että yksi polaroideistani olisi sujahtanut postien sekaan, kun äiti paiskasi ne pöydälle. Kun känsin kuvan ja katsoin sitä, tajusin etten ollut nähnyt tätä kuvaa koskaan aiemmin. Kauhukseni kuvassa olin minä. Mutta tällä kertaa kuva oli paljon lähempää otettu. Puut ympäröivät minua ja minä hymyilin. Mutta kuvassa en ollut vain minä. Myös Josh oli siinä. Tämä oli otettu eilen.
Aloin huutaa äitiäni joka vieläkin karjui puhelimeen. Huusin toistuvasti kunnes hän viimein vastasi, ”Mitä?!” Enkä keksinyt muuta kysyttävää kuin ”Kenelle sä soitat?”
”Puhun poliisille, kulta.”
”Mutta miksi? Anteeksi. En tarkoittanut tehdä mitään pahaa...”
Hän vastasi minulle tavalla jota en ymmärtänyt ennen kuin minut pakotettiin vuosia myöhemmin palaamaan näihin varhaisiin muistoihin lapsuudestani. Hän nappasi kirjekuoren pöydältä ja samalla kuva minusta ja Joshista pyörähti ja liukui muiden Polaroid kuvien vereen, jotka olivat edessäni. Hän piteli kuorta kasvojeni edessä mutta pystyin vain katsomaan ja huomasin kuinka kaikki väri katosi hänen kasvoiltaan. Kyyneleet täyttivät hänen silmänsä, ja hän sanoi, että hänen oli soitettava poliisille, koska kuoressa ei ollut postileimaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti