On 2 viikkoa siitä, kun koko juttu alkoi.
Se kaikki alkoi tankkeri onnettomuudesta. Se
oli kaikkialla uutisissa. Kaikki luulivat sen olleen vain taas yksi öljyvuoto.
Vapaaehtoisia oli paljon. Paljon halukkaita ihmisiä auttamaan
puolustuskyvyttömiä eläin raasuja.
Paljon uhreja. Tuntien sisällä tankkeri onnettomuudesta sitä alkoi
tapahtumaan. Eläimet olivat tulleet hulluiksi, ne raapivat ja purivat
vapaaehtoissiivoojia. He sanoivat, että se oli haittavaikutus siitä mitä ikinä
tankkerissa olikaan.
Pelastustyöntekijät yrittivät vieläkin saada
miehistöä ulos aluksesta. He pystyivät kuulemaan huudon sisällä. Huudot avata
ovi. Mutta silloin se kaikki meni helvetiksi. Niin pian kuin he leikkasivat
oven pois.
Lähetys kesti 6 minuuttia ennen kuin se meni
hiljaiseksi. 6 minuuttia huutoa ja tuskaa. Aluksen miehistö hyökkäsi
pelastustyöntekijöiden kimppuun kuin vesikauhuiset paviaanit. Rikkoen luita ja
repien lihaa. Ihmiset rannalla eivät pärjänneet paremmin. Ne joiden kimppuun
oli hyökännyt eläimiä, hyökkäsivät kaikkien muiden kimppuun. Se oli pahempaa
kuin mikään alueraportti, se oli silkkaa brutaaliutta, ja silti lähetys jatkui
vielä 6 minuuttia. 6 minuuttia ja sitten ilmeettömiä kasvoja. Kukaan ei
pystynyt selittämään mitä tapahtui. He yrittivät jatkaa tavallisilla uutisilla,
talous, sää, suloinen ihmistarina, mutta he eivät saaneet näkemäämme
näkemättömäksi.
Yritin jatkaa tavallisella ololla, mutta aina
kun käynnistin uutiset tai kävelin uutistelineen ohi, se oli siellä. Tämä suuri
mysteeri. Heillä oli joitain selityksiä, jonkin sortin infektio, aivoloisia,
mutta sillä ei ollut merkitystä. Se ei ollut infektio mitä me pelkäsimme, vaan
he.
4 päivää ensimmäisen raportin jälkeen hätätila
oli julistettu. Ja me kaikki olimme nähneet tämän aiemmin. Jokainen zombie
elokuva ikinä. Ihmiset eivät tienneet kehen luottaa. Ihmiset varastoivat ruokaa
ja aseita. Jotkut yrittivät paeta, mutta näyttäisi, että jokainen zombie
elokuva oli oikeassa. He eivät onnistuneet. 3 päivää myöhemmin he saapuivat
kylääni.
Odotin vaikerrusta, laahustavia raatoja,
silpomista, mutta siinä elokuvat valehtelivat. Ne juoksivat katujen läpi,
huutaen. Muistan juosseeni etuovelleni niin nopeaa kuin pystyin, lukiten,
laudoittaen, tehden mitä vain varmistaakseni sen pysyvän kiinni, ja sitten
suuntasin ikkunalle. Olin toisessa kerroksessa ja pystyin näkemään verilöylyn.
Ne olivat pysäyttämättömiä. Ne olivat tietoisia.
Joukko niitä teki matkaansa läpi rakennuksen
kadun toisella puolen. Ne hyppivät suoraan läpi tasolasi-ikkunoiden. Edes
niiden läpi viiltävät sirpaleet eivät vaikuttaneet mitenkään, ne vain jatkoivat
menoaan. Barrikadini ei tulisi pitämään. Pinkaisin huoneistoni ympäri, napaten
varusteita ja tunkien ne huoneistoni turvallisimpaan huoneeseen. Menin takaisin
viimeistä kertaa katsomaan kadun poikki, ja toivon etten olisi. Toisen kerroksen
ikkunalla kasvoni kohtasivat yhden niistä kasvot. Ne tiesivät missä olin.
Syöksyin nopeaa huoneeseen ja lukitsin oven.
Minulla ei ole minkäänlaista paniikkihuonetta,
tai turva-asuntoa, joten turvallisin paikka, jonka saatoin kuvitella, oli
kylpyhuoneeni. Ei ikkunoita, yksi ovi lukolla. Olin täyttänyt lavuaarini ja
kylpyammeeni vedellä, joten pystyin jäämään hetkeksi. Joten istuin siellä
pimeässä huoneessa, kaukaiset huudot korvissani.
Minusta alkoi tuntua, että olin ehkä
ylireagoinut, oli kulunut 2 tuntia ja niistä ei ollut merkkiäkään. Oikeastaan
tuli hiljaisempaa ja ajattelin niiden lähteneen. Ehkä voisin lähteä huoneesta,
mennä keittiöön. Napata lisää ruokaa odottamiseen. Räsähdys tuli etuovelta.
Ääni jostakin juoksemassa täydellä voimalla oveen ja tyrmäten laudat sen
takana. Kuului vielä muutama muu räsähdys ennen kuin tiesin niiden olevan
sisällä. Nopeita askeleita kulkemassa ympäri huoneistoa, muutama huuto ja
sitten pamahdus vieressäni olevaan seinään. Silmäni olivat auki laajimmillaan,
jopa huoneen pikimustassa pimeydessä. Toinen pamahdus, ja toinen. Ne tiesivät
minun olevan siellä ja ne tiesivät minun olevan peloissani.
Tämä oli zombie painajainen, jota olen
odottanut alusta asti. Minulla ei ole paikkaa mihin juosta. Oli vain niin
paljon aikaa ennen kuin ne murtautuisivat sisään. istuin selkä ovea vasten,
toivoen extra painoni tekevän niiden sisäänpääsystä vaikeampaa. Ja sitten se
paheni.
"Mikset avaa ovea?"
Ääni oven toisella puolella. Ei huutoja tai
vaikerruksia, vain hiljainen, kuiskaava ääni. Ja sitten lisää niitä.
"Olemme tulleet takiasi."
"Tulet onnellisemmaksi, jos avaat
oven"
"Ei se ole niin pahaa..."
Kuiskaavat äänet muuttuivat epäsoinnuksi
meluksi, joka yrittää suostutella minua, murtaa minua, huijata minua. Olin
kuullut, että zombien vaikerrus ajaisi ihmiset hulluiksi, mutta tämä oli
pahempaa, sireenipuhelu. Istuin pimeydessä ja toivoin ja rukoilin, että ne
tylsistyisivät. Mutta ne eivät tylsisty, eivätkä lähde. Päätin käyttää peiliä
kurkatakseni oven alta, vain tullakseni hirvittävien sulkeutumattomien silmien,
veren tahraamien kasvojen, huutojen ja vielä useampien hirveiden kuiskausten
tervehtimäksi. Se oli kaksi päivää sitten...
En tiedä mitä enää tehdä... ehkä se ei olisi niin pahaa...
En ole itse kirjoittanut tarinaa, vaan olen sen kääntänyt englannin kielestä.
Alkuperäinen kirjoittaja: Chris Stewart
Jos käytät suomennostani, muistathan mainita teoksen alkuperäisen kirjoittajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti