Sivun näyttöjä yhteensä

Blogitekstisuositus

Kaikki löytämäni suomennetut creepypastat aakkosjärjestyksessä.

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

#14 Persuaded


On 2 viikkoa siitä, kun koko juttu alkoi.

Se kaikki alkoi tankkeri onnettomuudesta. Se oli kaikkialla uutisissa. Kaikki luulivat sen olleen vain taas yksi öljyvuoto. Vapaaehtoisia oli paljon. Paljon halukkaita ihmisiä auttamaan puolustuskyvyttömiä eläin raasuja.  Paljon uhreja. Tuntien sisällä tankkeri onnettomuudesta sitä alkoi tapahtumaan. Eläimet olivat tulleet hulluiksi, ne raapivat ja purivat vapaaehtoissiivoojia. He sanoivat, että se oli haittavaikutus siitä mitä ikinä tankkerissa olikaan.

Pelastustyöntekijät yrittivät vieläkin saada miehistöä ulos aluksesta. He pystyivät kuulemaan huudon sisällä. Huudot avata ovi. Mutta silloin se kaikki meni helvetiksi. Niin pian kuin he leikkasivat oven pois.

Lähetys kesti 6 minuuttia ennen kuin se meni hiljaiseksi. 6 minuuttia huutoa ja tuskaa. Aluksen miehistö hyökkäsi pelastustyöntekijöiden kimppuun kuin vesikauhuiset paviaanit. Rikkoen luita ja repien lihaa. Ihmiset rannalla eivät pärjänneet paremmin. Ne joiden kimppuun oli hyökännyt eläimiä, hyökkäsivät kaikkien muiden kimppuun. Se oli pahempaa kuin mikään alueraportti, se oli silkkaa brutaaliutta, ja silti lähetys jatkui vielä 6 minuuttia. 6 minuuttia ja sitten ilmeettömiä kasvoja. Kukaan ei pystynyt selittämään mitä tapahtui. He yrittivät jatkaa tavallisilla uutisilla, talous, sää, suloinen ihmistarina, mutta he eivät saaneet näkemäämme näkemättömäksi.

Yritin jatkaa tavallisella ololla, mutta aina kun käynnistin uutiset tai kävelin uutistelineen ohi, se oli siellä. Tämä suuri mysteeri. Heillä oli joitain selityksiä, jonkin sortin infektio, aivoloisia, mutta sillä ei ollut merkitystä. Se ei ollut infektio mitä me pelkäsimme, vaan he.

4 päivää ensimmäisen raportin jälkeen hätätila oli julistettu. Ja me kaikki olimme nähneet tämän aiemmin. Jokainen zombie elokuva ikinä. Ihmiset eivät tienneet kehen luottaa. Ihmiset varastoivat ruokaa ja aseita. Jotkut yrittivät paeta, mutta näyttäisi, että jokainen zombie elokuva oli oikeassa. He eivät onnistuneet. 3 päivää myöhemmin he saapuivat kylääni.

Odotin vaikerrusta, laahustavia raatoja, silpomista, mutta siinä elokuvat valehtelivat. Ne juoksivat katujen läpi, huutaen. Muistan juosseeni etuovelleni niin nopeaa kuin pystyin, lukiten, laudoittaen, tehden mitä vain varmistaakseni sen pysyvän kiinni, ja sitten suuntasin ikkunalle. Olin toisessa kerroksessa ja pystyin näkemään verilöylyn. Ne olivat pysäyttämättömiä. Ne olivat tietoisia.

Joukko niitä teki matkaansa läpi rakennuksen kadun toisella puolen. Ne hyppivät suoraan läpi tasolasi-ikkunoiden. Edes niiden läpi viiltävät sirpaleet eivät vaikuttaneet mitenkään, ne vain jatkoivat menoaan. Barrikadini ei tulisi pitämään. Pinkaisin huoneistoni ympäri, napaten varusteita ja tunkien ne huoneistoni turvallisimpaan huoneeseen. Menin takaisin viimeistä kertaa katsomaan kadun poikki, ja toivon etten olisi. Toisen kerroksen ikkunalla kasvoni kohtasivat yhden niistä kasvot. Ne tiesivät missä olin. Syöksyin nopeaa huoneeseen ja lukitsin oven.

Minulla ei ole minkäänlaista paniikkihuonetta, tai turva-asuntoa, joten turvallisin paikka, jonka saatoin kuvitella, oli kylpyhuoneeni. Ei ikkunoita, yksi ovi lukolla. Olin täyttänyt lavuaarini ja kylpyammeeni vedellä, joten pystyin jäämään hetkeksi. Joten istuin siellä pimeässä huoneessa, kaukaiset huudot korvissani.

Minusta alkoi tuntua, että olin ehkä ylireagoinut, oli kulunut 2 tuntia ja niistä ei ollut merkkiäkään. Oikeastaan tuli hiljaisempaa ja ajattelin niiden lähteneen. Ehkä voisin lähteä huoneesta, mennä keittiöön. Napata lisää ruokaa odottamiseen. Räsähdys tuli etuovelta. Ääni jostakin juoksemassa täydellä voimalla oveen ja tyrmäten laudat sen takana. Kuului vielä muutama muu räsähdys ennen kuin tiesin niiden olevan sisällä. Nopeita askeleita kulkemassa ympäri huoneistoa, muutama huuto ja sitten pamahdus vieressäni olevaan seinään. Silmäni olivat auki laajimmillaan, jopa huoneen pikimustassa pimeydessä. Toinen pamahdus, ja toinen. Ne tiesivät minun olevan siellä ja ne tiesivät minun olevan peloissani.

Tämä oli zombie painajainen, jota olen odottanut alusta asti. Minulla ei ole paikkaa mihin juosta. Oli vain niin paljon aikaa ennen kuin ne murtautuisivat sisään. istuin selkä ovea vasten, toivoen extra painoni tekevän niiden sisäänpääsystä vaikeampaa. Ja sitten se paheni.

"Mikset avaa ovea?"

Ääni oven toisella puolella. Ei huutoja tai vaikerruksia, vain hiljainen, kuiskaava ääni. Ja sitten lisää niitä.

"Olemme tulleet takiasi."

"Tulet onnellisemmaksi, jos avaat oven"

"Ei se ole niin pahaa..."

Kuiskaavat äänet muuttuivat epäsoinnuksi meluksi, joka yrittää suostutella minua, murtaa minua, huijata minua. Olin kuullut, että zombien vaikerrus ajaisi ihmiset hulluiksi, mutta tämä oli pahempaa, sireenipuhelu. Istuin pimeydessä ja toivoin ja rukoilin, että ne tylsistyisivät. Mutta ne eivät tylsisty, eivätkä lähde. Päätin käyttää peiliä kurkatakseni oven alta, vain tullakseni hirvittävien sulkeutumattomien silmien, veren tahraamien kasvojen, huutojen ja vielä useampien hirveiden kuiskausten tervehtimäksi. Se oli kaksi päivää sitten...

En tiedä mitä enää tehdä... ehkä se ei olisi niin pahaa...



En ole itse kirjoittanut tarinaa, vaan olen sen kääntänyt englannin kielestä.

Alkuperäinen kirjoittaja: Chris Stewart

Jos käytät suomennostani, muistathan mainita teoksen alkuperäisen kirjoittajan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti