#3 Antran

Valokuva jota juuri tuijotat, on otettu joskus 70-luvulla. Se on ainoa säilynyt kuva, joka minulla on
jäljellä pojastani, ja keinotekoisesta olennosta nimeltään "ANTRAN, jonka adoptoimme perheeseemme silloin.

Oli lämmin kesä 70-luvun puolessa välissä. Olin ajamassa kotiin puunhakkuu yrityksestäni pitkän työpäivän jälkeen, kun minun täytyi pysähtyä paikalliselle kaatopaikalle heittääkseni pois jotain vanhoja pöytiä, jotka äitini oli antanut meille. Jotain tarttui silmäkulmaani kumartuessani ja lähemmän tarkastelun jälkeen järkytyin sen näkemisestä minkä ajattelin aluksi olevan nukke. Muovinen ulkokuori metallisilla raajoilla. Ja vielä järkyttävämmät humanoidi kasvot kylmillä, tummilla silmillä. Olen rehellinen sanoessani, että olin silloin utelias ja uskomattoman vaikuttunut työn laadusta, joten en ajatellut kahdesti ennen kuin asetin sen varovasti autoni takapenkille ja vein sen kotiin.

Poikani mielenkiinto oli lähes yhtä kova kuin minun ja meidän välillemme muodostui side muutamassa päivässä, tutkiessamme sen virtapiirejä ja katsoessamme oliko mikään osa väärässä paikassa tai rikki. Jopa meidän yllätykseksemme, olento tai androidi näytti heräävän eloon. Sen silmissä näkyi hieman niille herkkä sävy, sen raajat kääntyivät, sen kädet puristuivat ja hetken kuluttua se päätti seisoa oma aloitteisesti. Tarpeetonta kai sanoa, me olimme peloissamme, mutta silti meitä kiehtoi. Kuka olisi voinut luoda niin mahtavan ja ainutlaatuisen työn? Ajattelin itsekseni.

Se oli vain muutama viikko myöhemmin, kun ymmärsin ettei tämä ollut lelu tai nukke. Se näytti uskomattomia merkkejä älykkyydestä ja kyvystä "ajatella". Se oppi tekemään joka päiväisiä asioita, kuten viemään roskat ja leikkimään poikani leluilla. Hänellä oli myös suosikkilelu; pieni, punainen auto, jolla hän ajoi keittiön pöytien vieressä. Se oppi matkimaan tapojamme; yrittäen syödä haarukalla, vaikkei sillä ole ruoansulatusta, liikuttamaan suutaan, vaikkei hänellä ollut puhekykyä. Minä tiesin tämän olevan jotain muuta. Ehkäpä osa sotilas laitteistoa tai yksityinen projekti? Tiesin, että minun olisi pitänyt luovuttaa hänet pois, mutta katsoessani poikaani leikkimässä sen kanssa niin iloisesti, hänen kasvonsa kirkastuivat. En saattanut tehdä sitä, hän on aina ollut niin yksinäinen, tämä oli yksi hänen ainoista kavereistaan. Millainen isä olisin evätessäni hänen oikeutensa onnellisuuteen? Ei olisi haittaa antaa hänen pitää se vielä jonkin aikaa.

Me nimesimme hänet "ANTRAN":iksi, joka oli pölkky kirjaimilla pienellä fontilla kirjoitettu teksti hänen selässään. Muutama kuukausi elettiin nopeasti ja perhe-elämä näytti kohentuneen. Hän oli yksi meistä. Minun poikani arvosanat parantuivat, hänen mielialansa parantui, kaikki oli menossa parempaan päin. Kunnes yhtenä heinäkuun iltana. Olin istumassa nojatuolissani oluen kanssa katsomassa televisiota. Minun poikani ja ANTRAN olivat polvillaan matolla leikki tappelemassa keskenään, niin kuin pojat tekevät. Kun yhtäkkiä huomioni kiinnittyi kovaan huutoon. Katsoin alas ja näin poikani pitämässä kättään.

"Mikä hätänä, Adam?" Kysyin.

Hän rullasi hihansa ylös ja hänen kädessään oli iso, punainen jälki, joka peitti kyynärvartta."ANTRAN puristi minua," hän vastasi värisevällä äänellä.

Jälki oli todellakin punainen, pian se turpoaisi violetiksi mustelma patiksi. Minun isän vaistoni valtasivat minut ja kuten vanhempi läksyttää tuhmalle lapselle, minä huusin androidille. Sen kylmä, metallinen naama vaikutti hetken näyttävän aidosti surulliselta ja murheelliselta, ikään kuin se ei olisi tuntenut omia voimiaan, ikään kuin se olisi pahoillaan, sen huulet liikkuivat. Yrittikö se muodostaa sanoja pyytääkseen anteeksi kielen kautta, vai vain kopioida mitä minä olin tekemässä, emme saa koskaan tietää. Myöhemmin illalla minä pyysin anteeksi huutamisesta, kertoen kaiken olevan hyvin ja olemaan ajattelematta siitä mitään.

Muutama viikko myöhemmin lapseni tuli huoneeseeni, sen täytyi olla aikaisin aamulla... Uneni keskeytti hellä makuuhuoneeni oven narina.

"Isä," hän kuiskasi.

"Niin, poikani?" Vastasin.

"Se tuijottaa minua."

"Mitä? Mikä?" Kysyin häneltä, väsynein silmin.

"ANTRAN. Hän tuijottaa minua, sänkyni päässä."

Hänen äänensä värisi pelosta. Pystyin sanomaan, että jokin ei ollut kunnossa. Huomasin hänen hankaavan toista kättään ja kutsuin häntä heti. Kääriessään hihansa, sydämmeni pomppasi, lisää mustelmia. Niitä täytyi olla neljä, viisi kaikkialla hänen pienten käsiensä varrella.

"Riisu paitasi, Adam," pyysin, yrittäen pysyä rauhallisena, pystyin tuntemaan tunteiden cocktailin nousevan sisälläni: paniikki, pelko, viha. Hän otti paitansa pois, kun hänen puseronsa nousi hänen pienen päänsä yli, sydämmeni pomppasi kovempaa, ja katseeni nousi ylös. Ennen minua, poikani nousi seisomaan. Hänen pieni kehonsa päällystettynä mustelmilla, eri kokoisilla, ruskean ja violetin eri sävyisillä. Välittömästi, nousin ylös ja ryntäsin Adamin huoneeseen.
Ei mitään.

Huusin kurkku suorana olennolle, katsoen sängyn alta, katsoin ulos suljetusta makuuhuoneen ikkunasta. Ei mitään. Yhtäkkiä äänekäs kopina kuului yläpuolellamme, sitten kovia askeleita.

"Se on ullakolla,"kuiskasin, silmäni taivaissa.

Kun juoksin käytävälle, huomasin, että seinät molemmilla puolilllani olivat naarmujen peitossa koko matkalla heiluvalle langan pätkälle, joka johtaa pienelle ullakon luukulle. Hitaasti, vedin sen auki, kertoen pelokkaalle pojalle pysymään siinä missä hän oli... Rappuset tulivat alas ja minä kiipesin ylös. Otin taskulampun, jonka olimme jättäneet sisäänkäynnin viereen ja laitoin sen päälle. Vain löytääkseni siellä olevan pienen ikkunan rikottuna, se oli paennut. Välittömästi harkitsin soittamista hätäpuhelimeen, mutta kuka minua uskoisi? Tunteva metallinen olemus satuttaa lastani. He katsovat kerran mustelmia ja panevat minut lukkojen taakse pahoinpitelystä. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pysyä hiljaa.

Viikkoja, sitten kuukausia kului. Joka kerta kun menimme ulos huomasimme lisää merkkejä ANTRAN:in läsnäolosta, tuttuja naarmuja kotini vieressä tiilissä. Kasveja oli turmeltu, mutaläikkiä johti ikkunoille. Pelkäsin poikani puolesta. Vieden ja hakien hänet koulusta, jättämättä häntä koskaan pois näkökentästäni. Mikä oli aiheuttanut tämän äkillisen vihamielisyyden meitä vastaan? Olimmeko tehneet jotain väärää? Oliko se huutamiseni? Löysin itseni puhumassa ääneen iltaisin, pyytäen anteeksi seiniltä, tyhjältä huoneelta toivoen ANTRAN:in kuulevan, toivoen hänen lopettavan kiusaamisen, loputtoman kotini stalkkaamisen. Mutta yritykseni olivat turhia, jos olisin tiennyt mitä tapahtuisi, en olisi nukkunut sinä yönä.

Jälleen uneni keskeytyi, vaikkakin tällä kertaa verta hyytävään huutoon. Silmäni säpsähtivät auki, ja välittömästi, melkein kuin luonnollisena vaistona, syöksyin poikani huoneeseen. Oli jo liian myöhäistä. Huone oli käännetty ylösalaisin, kaikki lojui lattialla, sängyn lakana revittynä ja hänen ikkunansa murskattuna. Purskahdin kyyneliin, huutaen täyttä kurkkua poikaani takaisin. Soitin poliisille, kertoen heille poikani tulleen kidnapatuksi. He kysyivät olinko nähnyt syyllistä, valehtelin ja sanoin etten ollut, toivoen kuvien pojastani olevan tarpeeksi. Kuinka he uskoisivat, että tämä "nukke" oli aistiva, haitallinen. Seuraavina muutamana päivänä itkin itseni uneen, nyyhkyttäen kuin vauva. Elämä ei ollut enää elämisen arvoista, toivoin etten olisi koskaan löytänyt sitä... OLENTOA... petin poikani luottamuksen minuun isänä, hänen suojelemisessaan ja nyt maksan hinnan.

Oli syyskuun koitto, istuin nojatuolissani, juomassa. Kun kuulin ruokakomeron oven narisevan auki.

"Adam?! Kutsuin... sännäten keittiöön.

Taas kerran, ei mitään.

Lukuun ottamatta keittiön pöydällä ollutta ANTRAN:in punaista, suosikki leluautoa.




Alkuperäinen englanninkielinen versio

En ole itse kirjoittanut tarinaa, vaan olen sen kääntänyt englannin kielestä.


Jos käytät suomennostani, muistathan mainita teoksen alkuperäisen kirjoittajan.