” Mies alla
Triple Treen minua odottaa, mutta menenkö vai en, ei kohtaloon voi vaikuttaa”
”Hyvää huomenta.”
Sanat
häivyttyivät takaisin eetteriin ja heräsin välittömästi. Jimmy Prescott nojaili
seinää vasten lähellä ovea, huvittunut, mutta silti tuomitseva ilme
kasvoillaan.
”Paska, anteeksi
Herra Prescott. En kuullut teidän tulevan sisään. ”
”Tiedätkös,
työskentelin täällä ollessani lapsi myös. Asensin kellon oveen juuri tästä
syystä. Ei näyttänyt herättävän sinua, kuitenkaan,” hän nauroi. Mumisin toisen
anteeksipyynnön ja joutilaana suoristin pinon käyntikortteja edessäni.
”Menikö illalla
myöhään?”¨
”Ah… tavallaan.” Erittäin.
”Toivon ettet
ollut ulkona kokoilla kaikkien muiden alaikäisten juoppojen kanssa.”
”En, herra.” Jep.
”Hyvä. Kuitenkin,
olen täällä vain lounaalla. Ottaisin parmesaani kanaa sekä avokadoa
ruisleivällä.”
”Kyllä, herra.”
Iloisena siitä, että keskustelu oli ohi, kävelin voileipäpöydälle ja irrotin
pussinsulkijan ruisleipäpussista.
Jimmy Prescott
astui poispäin pöydästä ja joutilaana katseli seinällä olevia kuvia, vaikka oli
nähnyt ne jo tuhat kertaa aiemmin. Suurin osa kuvista oli Prescottin perheestä
viimevuosisadalta. Olin aina pitänyt sitä outona sisustuksena, mutta olihan
kauppa nimetty heidän mukaansa kuitenkin.
”Onko Meera
täällä?” Prescott kysyi kääriessäni hänen leipäänsä.
”Hän on takana.”
”Ai, luulin hänen
vielä olevan St. Louisissa. No, kun olet valmis, niin voisitko hakea hänet
luokseni?”
Paska.
”Kyllä, herra.”
Ojensin hänelle
leipänsä ja menin taakse etsimään Meeraa. Hän oli toimistossa, hakkaamassa
kirjanpitolaskimensa näppäimiä raivokkaasti.
”Öö, Meera? Jimmy
Prescott on tiskillä. Hän haluaa jutella kanssasi.”
Hän kääntyi ja
katsoi minua kyseenalaistavalla ilmeellä. ”Sanoiko hän mistä?” Puistin päätäni.
”Okei,” hän
huokaisi. ”Voit lähteä kotiin tältä päivältä, Sam.”
”Mutta…oletko
varma?” Minulla oli vielä 3 tuntia vuoroa.
”Hän on ainoa
asiakkaamme avaamisen jälkeen. Älä huoli, maksan sinulle koko päivältä, lapsonen.”
”Kiitti, Meera. Öö,
onnea sitten.”
Kohautin olkia
sympaattisesti ja hän taputti kättäni. En tiennyt miten hän teki sen. Meera oli
ehkä Driskingin rasittunein ja stressaantunein nainen, mutta hän onnistui aina
olemaan uskomattoman mukava. Hänessä oli toivottomuutta, surua, jonka hän
piilotti todella hyvin.
Lähdin myymälästä
takahuoneen kautta, jottei minun tarvitsisi nähdä Jimmy Prescottia uudelleen.
Hänen oudot, kellertävät meripihka silmänsä saivat minut aina reunalle.
Mainitsematta, että hän oli ääliö.
Hyppäsin autooni
ja tekstasin Kylelle, että pääsin töistä. Hän vastasi saman tien ja käski tulla
tapaamaan häntä. Kiskaisin iloisesti
turvavyöni pääni yli ja laitoin pakin päälle. Kristallijärvi oli suosikki
paikkani koko Driskingissä.
Minun täytyi
parkkeerata lähes mailin päähän, sillä järvi oli niin tupaten täynnä. Ennen
pitkää löysin Kylen ja Kimberin istumasta kalliolta, joka nousi rannalta.
Kimber otti
aurinkoa sinisissä, kukkabikineissä ja Kyle oli pukeutunut hänen ’kukaan ei
tiedä minne silmäni katsovat’-aurinkolaseihinsa.
”Mitä olen
missannut?” Kysyin, istuen alas Kimberin viereen.
”Et paljoa,” Hän
vastasi, venytellen ja nousten istumaan. ”Lisää olutta vaan.” Hän kaivoi
kylmälaukkua takanaan ja yritti tarjota minulle Blue Moonia.
”Ugh, ei.”
Työnsin sen luotani. ”Onko yhtään Excedriniä?”
”Ei ikävä kyllä,”
Kimber katsoi minua ’olen pahoillani’-nyrpistyksellään.
”Okei, otan
sitten vain nuo aurinkolasit.” Ojensin käteni Kylelle, joka katsoi sitä
kauhuissaan.
”Mitä? Ei, mee
vittuun siitä!”
”Hei, oikeesti,
Kyle, anna hänelle lasisi. Sam ei voinut nukkua krapulaansa pois, kuten me
teimme!”
Hymyilin Kylelle
ja hän puristi huuliaan yhteen. Tiesimme molemmat täsmälleen mitä tein. Kimber
silitti Kylen kättä rohkaisten. ”Pliis?” Hän anoi.
”Hyvä on,” hän
sanoi ja tyrkkäsi BluBlockerssinsa minuun. Laitoin ne päälle ja istuin alas,
kääntäen pääni katsoakseni tyttöjä rannalla alhaalla. Phoebe Dranger – Tumma Tukkanen
tyttö – makasi siellä pyyhkeen päällä Pyöreä Kasvon vieressä ja kikatti.
Minusta tuntui vieläkin luonnottomalta nähdä kaksikko ilman Ruma Nenää.
Kolmikko oli ollut erottamaton, toimien yhdessä sulavammin kuin hammasrattaat
rannekellossa, kunnes Kristy oli rakastunut johonkin lukiolaiseen ja juossut
pois.
”Siis miksi edes
lähdit töistä aiemmin?” Kyle kysyi.
”Prescott tuli
sisään.”
”Ew,” Kimber
kiemurteli. ”Hän todella karmii minua. Hän on tuijottanut minua tyyliin
vitosluokalta lähtien.”
”Seuraavan
kerran, kun hän tuijottaa sinua, kerro minulle ja vedän sitä vittu turpaan.”
Kyle oli aina ollut Kimberiä kohtaan suojelevainen, mutta siitä lähtien, kun he
ovat alkaneet seurustelemaan, siitä on tullut 10 kertaa sietämättömämpää.
Kimber iski hänelle
silmää. ”Mitä hän siis halusi, Sam?”
”Hän halusi puhua
Meeralle. Luultavasti voileipäkauppaa koskien.”
”Tarkoitatko sitä
kuinka kukaan ei käy siellä ja kauppa olisi pitänyt sulkea jo vuosia sitten,
mutta sitä ei tapahdu, koska Prescottit ovat sitkeitä ja turhamaisia?” Kyle
sanoi.
”Jep,
luultavasti, tarkoitan vaan, että hän näytti aika huolestuneelta. Pystyn
laskemaan yhdellä kädellä kuinka monta voileipää olen myynyt viime kuussa.”
”Ouch.” Kimber irvisti.
”Joo. Olen aika
varma, että hänet haukutaan pataluhaksi. En oikeasti tykkää siitä äijästä.”
Mietin kieroa, kellertävä silmäistä friikkiä huutamassa pienelle Meeralle ja se
sai vereni kiehumaan.
”Sinun olisi
pitänyt tavata hänen isänsä,” Kyle tuhahti. ”Hän oli varsinainen vaiva.”
”Hänen isänsä?”
”Jep, Tom Prescott.,” Kimber sanoi. “Perhe laittoi hänet kotiin parin kylän päähän.” ”Miksi hän on kotona?”
”Kuulin, että hän
sairastui dementiaan ja hän häpäisi perheen ollessaan ulkona.” Kyle sanoi.
”Kuulin tuon
myös,” Kimber harjasi pitkät kiharansa hartioiltaan. ”Olen aina pitänyt Tom
Prescottista. Se oli todella paskamaisesti tehty.”
”Hei lapset!”
Käännyimme samanaikaisesti nähdäksemme Phil Saundersin lompsivan puskista
takaamme ja Mike Suttonin seuraavan perässä. ”Täällä siistit ihmiset siis
hengailevat. Korkealla kuningaskunnan yläpuolella Jylhäkalliolla.”
”Mitäpä Mike,”
Kyle sanoi ignooraten Phillin, jota hän oli vihannut aina siitä lähtien, kun
hän oli lyhyen aikaa seurustellut Kimberin kanssa. Phil ei joko tiennyt Kylen
tunteista, tai häntä ei kiinnostanut. Tietenkin, se saattoi johtua myös siitä,
että Phil oli aina pilvessä, eikä nyt ollut poikkeus.
He istuivat alas
viereemme ja Mike tarjosi minulle piippuaan.
”Haluatko hitit?”
Halusin hitit, ja
vieläpä aika kovasti. Olin tarttumassa siihen, mutta Phil läimäytti käteni
alas.
”Varovasti, äijä,
sä et halua saada sheriffin poikaa pilveen. Vittu nyt Mike.” Mike nyökkäsi
tietävästi ja laittoi piippunsa takaisin taskuunsa.
Kurtistin
kulmiani. ”Oikeesti?”
”Sori, Sammy. Helvetti,
ainoa syy miksi edes polttelen lähelläsi on, koska tänään on serkkuni kuoleman
vuosipäivä enkä välitä paskaakaan muusta.”
”Serkkusi Hannahin?”
Kimber kysyi sympaattisella ilmeellä.
”Jep. Hän on
ollut poissa 5 vuotta.”
”Liian moni
ihminen katoaa näihin metsiin,” Mike sanoi puhaltaessaan savupilven.
”Niinpä,” Phil
nyökkäsi, ”Tiedätkös, välillä, kun olen pilvessä, näen heidät kaikki. Ja minusta
tuntuu, että tiedän vastauksen arvoitukseen. Niin kuin olisin todella lähellä
sen selvittämistä. Se on vain jotain mitä voin nähdä. Kuin ne olisivat kaikki
palapelin palasia ja mielessäni näen palapelin kasattuna, mutta en tiedä mikä
kuva siitä muodostuu, tiedäthän?”
”Sä oot ihan
vitun pilvessä, Saunders.” Kyle sanoi.
”Olemme kaikki.
Me olemme. Kaikki kylässä juovat vittu Kool Aidia.”
Kimber kohotti
kulmiaan hänelle, muttei sanonut mitään.
”Kaikki paitsi
kuolleet. Pystyn nähdä miltä he näyttivät ennen kuin he menivät maan alle. Vai
onko se grounder?”
”Paska, en kyllä
tiiä.” Mike sanoi tilaan edessään.
”Jep. Näen kaikki
nuo ihmiset. Hannahin, Paigen, Jason Metleyn. Helvetti, näen jopa siskosi,
Walker.”
Kyle, jonka
tiesin seuranneen keskustelua juuri tämän tietyn asian mainitsemisen vuoksi,
ponnahti jaloilleen ja avasi suunsa huutaakseen Philille.
”Eipäs, Whitney Walker juoksi pois St. Louisiin.
Muistatko?” Mike sanoi.
Näin Kylen ja
Kimberin vaihtavan nopean katseen minun yrittäessäni pysyä tyynenä
BluBlockerssien takana.
”Onko se totta?”
Phil kysyi. Ja siinä se oli.
Tiesin Kylen ja
Kimberin aina miettineen mitä ajattelin Whitneystä ja olinko koskaan hyväksynyt
virallista lausuntoa, että hän ja Jay olivat karanneet yhdessä. He olivat
tarpeeksi ystävällisiä etteivät he nostaneet sitä esiin, mutta tiesin heidän
haluavan tietää mitä uskoin, mitä ajattelin oikeasti tapahtuneen.
Rakastin heitä
molempia ja halusin puhua heille siitä, mutta en vain voinut. Kaikki luulivat,
että olin viettänyt viimeiset seitsemän vuotta hiljaa murehtien ja, että olin
jättänyt tapahtuneen taakseni. Ainakin niin olin yrittänyt esittää heille.
Totuus oli, että
en ollut ikinä luovuttanut Whitneyn suhteen. Olin odottanut vuosia, että Jay
ilmestyisi sosiaaliseen mediaan, ja kun viimein löysin hänet edellisenä vuonna,
olin ollut hajonnut. Olin aina toivonut virallisen raportin olleen oikeassa, ja
että Whitney oli jossain kaukana täältä, elossa ja onnellisena Jay Bowerin
kanssa. Mutta hänen Myspace sivunsa näytti kukoistavan teinin sivulta, joka
vieläkin eli kotona vanhempiensa kanssa, ja ex tyttöystävänsä Whitneyn olevan
kaukaisin asia hänen mielestään.
Kun olin vienyt
todisteen isälleni, hän luki sivut, jotka olin tulostanut ja sitten sulki
toimistonsa oven jättäen minut sen toiselle puolelle. Kuulin hänen itkevän
siellä tuntikausia odottaessani hänen uudelleen avaavan tapauksen ja vievän uudet
todisteet Butler Countyn sheriffin yksikköön. Oikeus ei kuitenkaan koskaan
tapahtunut emmekä ikinä enää maininneet Jay Boweria.
Jostain kumman
syystä en ikinä kertonut Kylelle ja Kimberille mitään siitä. Ehkä se johtui
siitä, että pelkäsin heidän sivuuttavan sen kuten isäni teki tai ehkä, ja
paljon luultavammin en halunnut heidän tietävän kuinka pakkomielteiseksi olin
tullut Borrascasta ja Nyljetyistä miehistä. Tiesin niin varmasti kuin aurinko
nousee huomenna, että Whitneyn oli kuollut siellä; juuri kuten kaikki muutkin
jotka olivat menneet Triple Treehen.
Huomasin
yhtäkkiä, että 4 paria silmiä tuijottivar minua.
”Joo, se on
totta. Hän karkasi sen Jayn kanssa kotikylästämme.” Vastasin. Se riitti
Kylelle.
”Okei, kaverit,
oikeesti, hän on sheriffin lapsi. Mitä luulette, että tapahtuu jos hän jää
kiinni ruohosta?”
”Pikku mies on
oikeassa, Phil, aletaan kalppia. En tarvi yhtään enempää ongelmia kyttien kanssa
täällä.” Mike sanoi.
”Myöhemmin,
Walker, Kimber, Pikku mies.” Phil nousi ylös, pyyhkäisi housujaan ja hyppäsi
siirtolohkareen päältä hiekkaiselle rannalle alas. Hän viskoi hiekkaa
kaikkialle parin tuoreen lukiotytön päälle, jotka kiljuivat ja haukkuivat häntä
aivottomaksi persläpiksi. Phil nosti näkymätöntä hattuaan heille ja sanoi
”Arvon leidit” ennen kuin käveli pois.
Mike seurasi
häntä alas ja katsellessani heidän kulkevan rantaa pitkin, huomasin keskustelua
käytävän takanani.
”En sanonut etten
haluaisi mennä, sanoin että minun täytyy mennä.” Kimber sanoi.
”Kello on vasta 2!
Ja on sunnuntai.”
”Tiedän, mutta
vanhempani ovat tapelleet viimeaikoina paljon enkä halua jättää äitiäni yksin
liian kauaksi aikaa.”
”Luulin hänellä
menevän paremmin?”
”Hieman, mutta
hän on vieläkin masentunut, Kyle.”
”Haluatko yöpyä
meillä tänä yönä?” Kimberin ääni vaipui kuiskaamiseksi. ”En vain… minusta
tuntuu etten ole siihen valmis vielä.”
”Mitä- ei, odota,
en minä sitä tarkoittanut! Minä nukkuisin jossain muualla asunnossa ja sinä
olisit minun huoneessani.” Todella kiusallinen hiljaisuus. ”Vanhempani
rakastavat sinua, tiedäthän,” Kyle lisäsi.
Kimber nauroi.
”Tiedän. Haluan vain olla siellä äitini takia juuri nyt. Mutta kiitos silti,
kulta.” Ja sitten kuului todella ällöttävä ääni parhaista kavereistani
suutelemassa. En koskaan tottuisi siihen.
”Ugh, nyt kun
tuon mainitsitte, niin mä lähden täältä kans.” Nousin ylös ja katsoin heitä
häpeävällä ilmeellä.
”Hei, Sam
oikeesti, älä ole mustasukkainen, löydämme sulle tyttöystävän jonain päivänä,”
Kyle vitsaili.
”En tarvitse
teidän apuanne siinä,” mutisin, vilkuillen alas rannalle jossa Emmaline Addler
otti aurinkoa. ”Nähdään huomenna.” ”Koulun viimeisellä viikolla!” Kimber huusi
perääni. Luojan kiitos.
Seuraavana
päivänä oli viimeinen jouluvuoden maanantai ja kun minun olisi pitänyt olla
kiitollinen toisen lukiovuoden loppumisesta, en ollut. Kesä tarkoitti ettei
ollut häiriötekijöitä, oli enemmän aikaa ajatella ja vielä enemmän tylsiä
tunteja Prescott Voileipä - myymälässä.
Mutta en katsonut
huomista toisesta syystä: sen lisäksi, että se oli maanantai, se oli myös toisen
vuoden opiskelijoiden hyppypäivä. Isäni sai sen selville muutama viikko sitten
ja käski minua ”antamaan hyvän esimerkin” ja menemään kouluun sinä päivänä.
Välillä oikeasti vihasin poliisin poikana olemista.
Kimber ja Kyle
olivat myötätuntoisia ja tarjoutuivat jakamaan tuskani- Minä, tietenkin, sanoin
kyllä, Kylen suruksi.
Kuten olin
odottanut, isäni odotti minua päästessäni kotiin. Pidimme lyhyen ja väkinäisen
keskustelun kummankin päivistä ja sitten hän pääsi asiaan.
”Muista, Sammy,
suhtaudumme ankarammin lintsaamiseen tänä vuonna. Haluan nähdä sinut koulussa
huomenna.”
”Joo, se tuli
selväksi, isä.”
”Ja toivon ettei
minun tarvitse kirjoittaa sakkoa myöskään Kylelle.”
Huokaisin. ”Se on
vain perinne, jopa opettajat tavallaan kannustavat siihen. Perjantaina he
sanoivat-”
”Minua ei
kiinnosta mitä he sanoivat, Sam; sen lisäksi, että olen sheriffi, olen myös
isäsi ja haluan poikani menevän kouluun.”
Nauroin ja
puistin päätäni. Mikä vitsi. ”En voi kontrolloida mitä Kyle tekee.” ”Ymmärrän
kyllä, mutta sinä voit kontrolloida sitä mitä sinä teet.”
En sanonut mitään
ja isä huokaisi.
”Se on melkein
ohi, Sam. Selviä vain näiden viiden viimeisen päivän läpi ja pääset eroon
koulusta muutamaksi kuukaudeksi.”
”Hyvä on.”
Kävelin pois keittiöstä tylysti päättäen keskustelun. Kiipesin portaat ja
ohitin Whitneyn oven matkalla omaan huoneeseeni. Valot olivat päällä ja sen
takana oli hiljaisuus. Tiesin äitini olevan siellä. Hän oli aina siellä, vain
luoja tietää tehden mitä.
Kävelin omaan huoneeseeni,
suljin oven takanani ja lukitsin sen. Seuraava päivä koulussa päätyi olemaan
nolompaa kuin mikään muu. Siellä oli muutama muu, jotka eivät olleet
lintsanneet. Meitä oli yhteensä ehkä 10, ja heidän ilmeensä minulle tekivät
selväksi, että isäni oli syy sille miksi he olivat siellä.
Kimber, niin hyvä
ystävä kuin hän olikin, meni tunneilleen kuin se olisi ollut normaali päivä.
Kyle osallistui kaikille tunneilleni kanssani. Opettajat, jotka olivat
odottaneet helppoa päivää, eivät olisi voineet vähempää välittää.
Ennen lounasta
poliisi tuli käymään kaikissa luokissa kysellen kopioita läsnäololistoista. Isä
ei vitsaillut ankaruudesta tänä vuonna. Olin saamassa paskaa niskaani kaikilta
ihmisiltä koko kesän.
Lounaalla Kyle ja
minä menimme ulos autolleni polttelemaan. Yleensä olimme kymmenien isojen
lava-autojen takana piilossa, mutta tänään olimme ulkona avoimina ja
suojattomina. Siirsin auton takaisin parkkipaikan varjoisaan nurkkaan ja Kyle
veti esiin piippunsa.
”Tekstasitko
Kimberille?” Kysyin hänen vetäessään savuja.
”Jep,” hän sanoi
tiukkojen huulten välistä jättäen savun keuhkoihin ja sitten puhaltaen sen ulos
kaikkialle kojelaudalleni. ”Hän meni kotiin noin 4. oppitunnilla. Hän sanoi
äitinsä soittaneen hänelle ja hän meni kotiin huolehtimaan äidistään. En oikein
tiedä.”
”Eikö hänen
äitinsä vihaa sinua?” kysyin, ottaen vuorostani piipusta.
”Joo. Tarkoitan,
että se on melko uutta kehitystä sen jälkeen, kun Kimber ja minä aloimme
seurustella. Mutta olen aika varma, että hän on aina vihannut minua ja vain
piilotti sen paremmin aiemmin. Nyt kun hän on niin masentunut ja mitä ikinä,
hän ei välitä paskakaan.”
Oli vaikea
kuvitella kenenkään vihaavan Kyleä. ”Miksei Kimberin isä voi huolehtia
hänestä?”
”En minä tiedä.”
Vedin piipusta
uudestaan.
”Hei, ei mennä
edes takaisin tänään.” Kyle sanoi.
”Pitäisikö olla
menemättä?” Kysyin.
”Joo, tai säähän
oot jo käynyt 4:llä tunnilla. Olet ollut hyvä poika. Ja Virkailija Kulliperse kävi
jo keräämässä läsnäololistat.”
”Kulliperse?
Oikeasti? Kyllä sä nyt parempaan pystyt.”
”Virkailija….Perse…Kulli?”
”Sä oot ihan
vitun pilvessä, Kyle.”
”Mennään nyt
oikeesti.”
Mietin sitä
sekunnin. Kyle oli oikeassa, olin tehnyt velvollisuuteni poikana ja jos
lähtisin nyt, minulla olisi tarpeeksi aikaa käydä Gamestopissa ennen töitä.
”No vittu.”
Käänsin avainta virtalukossa.
Kyle istahti
penkilleen ja veivasi ikkunaa alas puhdistaakseen savun. ”Hei, voitko sä jättää
mut Kimberille?”
”Toki, mutta
miten sä pääset kotiin?”¨
”Voitko tulla
hakeen mut töiden jälkeen?”
”Mitä jos hänen
äitinsä heittää sut pihalle taas?”
Kyle pyöritti
silmiään. ”Se oli yksi kerta.”
”Miksen voi vain
jättää sinua kotiin ja voit ottaa oman autosi?”
”Se tarvii uudet
renkaat.”
Uudet renkaat,
tietenkin. Mitä Kyle oikeasti tarkoitti, oli että hänen vakuutuksensa oli
loppunut ja hänellä ei ollut rahaa bensaan muutenkaan. Hän oli ostanut auton
edellisenä kesänä sen jälkeen, kun hän oli työskennellyt kahdessa vuorossa lähikaupassa
puolen vuoden ajan. Se oli ihan ok auto, uudempi, mutta tiesin hänen halunneen
sen vain tehdäkseen vaikutuksen Kimberiin, jotain jonka hän kiivaasti kielsi.
Oliko se toiminut? Ei minun mielestäni.
He olivat
aloittaneet seurustelun syksyllä ja Kyle lopetti työnsä viettääkseen hänen
kanssaan enemmän aikaa. Kimber ei vaikuttanut sellaiselta tytöltä, johon
tehdään vaikutus Pontiac Bonnevillellä, mutta Kyle oli vakuuttunut sen olevan
keino voittaa Kimber puolelleen. Olin varma, että kaikki mitä auto oli oikeasti
aiheuttanut, oli se, että se oli antanut Kylelle itsevarmuutta pyytää häntä
ulos. Ja nyt kun sen osa heidän romanssissaan oli päättynyt, auto seisoi
Landyjen tallissa keräämässä pölyä muistojen sijaan.
Gamestopilla ei
ollut mitä halusin eikä myöskään Driskingin Pelit ja Medialla. Koska minulla ei
ollut muuta tekemistä, päätin mennä töihin aikaisin ja toivoa, että Meera
päästäisi minut lähtemään myös aiemmin.
Parkkeerasin
eteen ja kävelin ovesta sisään, epäyllättyneenä nähdessäni ettei ketään ollut
tiskillä. Meitä oli vain kolme töissä kaupassa enkä ikävä kyllä ikinä nähnyt
toista tyttöä, Emmalinea, joka työskenteli päivinä joina minä en. Se oli
pettymys minulle, sillä hän oli puoli syytä, että olin ylipäänsä hakenut sinne
töihin.
Menin takahuoneeseen
kertomaan Meeralle olevani siellä ja löysin hänet lysähtäneenä pöydälle
reseptien ja paperikasan päälle. Tämä ei ollut epätavallinen tapa löytää
Meeraa, mutta jokin tuntui olevan erillä lailla tänään. Tunsin välittömästi
tulevani levottomaksi, mutta ennen kuin ehdin juosta pois, hän kääntyi minua
kohti ja näin olevani oikeutettu pakenemaan; Meera itki.
”Oletko, um….um,
oletko-”
”Olen pahoillani,
olen pahoillani,” hän sanoi nopeaa, pyyhkien silmiään. ”Onko se jo neljä?”
”Ei, se on 14:15.
Ajattelin vain, että jos tulen aiemmin-”
”Niin tietenkin,
sinulla on hyppypäivä.” Meera pyyhkäisi silmiään vain saadakseen ne täyttymään
uudestaan kyynelistä. ”En ymmärrä, Sam, tämä kauppa on ollut toiminnassa
miinuksella siitä asti, kun minut palkattiin hoitamaan sitä. Mitä teen väärin?”
”En minä…tiedä,”
sanoin vaisusti, pakenemisvaisto vahvempana.
”Kukaan ei tule
tänne – ikinä – ja Herra Prescott ei anna minun tehdä mainoksia! Hän sanoo
ettei ne ole näkyvissä, mutta miten hän olettaa minun vetävän yritystä! Tarvin
tämän työn, Sam, luoja, minä vain…”
Minun on täytynyt
näyttää säikähtäneeltä peuralta, sillä kun Meera vilkaisi minua, hän näytti
hiukan keräävän itsensä. ”Ala mennä ja mene etuhuoneeseen. Hoidan
kellokorttisi.”
Hänen ei
tarvinnut sanoa kahdesti. Tykkäsin Meerasta todella enkä tykännyt nähdä häntä
tällaisessa tilassa.
Etuhuone ei
lopulta tuntunut paljon paremmalta. Saatoin kuulla Meeran itkevän kaupan
vanhentuneen musiikkilistan soinnin yli. Hänen nyyhkytyksensä muuttui kivuliaan
selvästä vaimeaksi ulinaksi. Puolen tunnin kuluttua päätin, että minun oli
tehtävä jotain. Koska en ollut täysin valmistautunut käsittelemään aikuisen
naisen tunteita, päätin soittaa Meeran miehelle Owenille. Hän oli onneksi
kotona ja vastasi toisella piippauksella. ”Olen siellä ihan kohta.”
Huokaisin
helpotuksesta, kun kuulin auton saapuvan pihaan ja näin pitkän ja tukevan
Owenin tulevan siitä ulos. Hän käveli sisään, kun vaimonsa hermoromahduksella
oli hiljainen tauko.
”Anteeksi, että
soitin kotiinne, Herra Daley, en vain tiennyt mitä muuta tehdä…”
”Ei se mitään,
Sam, teit oikein.” Hän näytti väsyneeltä ja pystyin nähdä ettei tilanne ollut
uusi hänelle.
”Onko hän
kunnossa? Tai siis tuleeko hän kuntoon?”
”Oh…juu.” Hän
nyökkäsi. ”Meillä on vain menossa joitain asioita.”
”Oh. Meera sanoi,
että kauppa on menossa konkurssiin, myös.” Hätkähdin kun sanat tulivat ulos
suustani.
”Joo,” Owen veti
kädellä hiuksiaan pitkiin. ”Se on osa siitä, en kuitenkaan usko Jimin antavan
niin käydä. Meera on enemmän pois tolaltaan, koska…” hän huokaisi. ”Onko Meera
kertonut sinulle hänen, ah, tapaamisistaan?” ”Öö…ei.”
”No, me olemme
yrittäneet saada häntä raskaaksi vuosia. Pitkiä, kivuliaita vuosia. Hänelle on
vain niin helvetin tärkeä saada lapsia. Ja tiesitkö, että hän syyttää minua ongelmistamme?”
Hän käveli ympäri
huonetta tuijottaen valokuvia, eikä puhunut minulle oikeastaan enää.
”Ymmärrän miksi
se on hänelle tärkeää, en vain ymmärrä hänen pakkomiellettään siihen,
tiedäthän? Koska hän on sukunsa viimeinen? Koska hän on viimeinen McCascey planeetalla?
Tarkoitan vaan, että tajuaako hän edes, että vauvastamme ei tulisi McCasceyta?
Hänestä tulisi Daley! Sam, sanon sulle sen, että älä ikinä mene naimisiin
naisen kanssa, jolla on hullu isä ja neljä kuollutta setää. He kehittelevät
näitä pakkomielteitä sukujuurista ja-”
”Neljä kuollutta
setää?”
”Mitä? Oh, joo.
Ne tunnetut. Tiedäthän neljä veljestä, jotka kuolivat Driskingin kaivoksissa?
Hänen isänsä on ainoa jäljellä. Ja hänen vanhempansa onnistuivat siittämään
vain hänet. Mikä tekee hänestä viimeisen McCasceyn ja toivon suvulle. Joten
tietenkin näet miten tämä kaikki on minun syytäni.”
Katsoin häneen
ilmeettömästi ja hän huokaisi.
”Olen pahoillani,
poika. Nämä eivät ole sinun ongelmiasi etkä muutenkaan saa niistä palkkaa. Olen
vain todella stressaantunut näinä päivinä.
Hedelmällisyys ongelmamme ja Meeran absoluuttinen inho meidän ainoaa
toista vaihtoehtoa kohtaan, se on-”
”Mutta miten he
kuolivat?” Olin epätoivoinen puhumaan
mistään muusta ja tarina Meeran sedistä kiinnosti minua.
”McCaskeyn pojat?
En oikeastaan tiedä. He kuolivat vuorella jossain.
”Oh. No, um,
oletko kuullut Nyljetyistä Miehistä?”
”Nyljetyistä
Miehistä?”
”Joo.”
”Enpä usko.”
”Entäpä
Borrascasta?”
Owen Daley
puristi silmiään kiinni ja painoi ohimoitaan sormillaan. ”Mitä? Miten Borrasca
mihinkään liittyy?”
”Owen?” Meeran
vingahti oviaukosta.
”Oh, kulta,
oletko kunnossa? Sam soitti koti-”
”Haluan tehdä
sen.”
”Haluatko?” Owen
kysyi epäilevästi.
”Soitin hänelle.”
Hänen silmänsä
kääntyivät minuun ja katsoin välittömästi poispäin. Taas yksi keskustelu, johon
en halunnut olla osana.
”Sam, mikset
ottaisi loppupäivää vapaaksi? Meera ja minä hoidamme hommia täällä.”
”Okei,” mumisin
ja livistin ovelle. Kun olin autossani ja peruuttamassa pois, soitin Kylelle.
”Hei äijä, tässä
kaupungissa on meneillään vitun outoa paskaa.”
”Mitä tapahtui?”
”En voi selittää
sitä puhelimessa. Missä olet?”
”Olen Kimberillä.
Pääsitkö töistä?”
”Joo, olen
tulossa hakemaan sinua.”
Kimberillä
olemisella Kyle tarkoitti istumista jalkakäytävän reunalla talon edessä,
uudelleen tontilta ulos potkittuna. Kun pysähdyin, Kimber tuli ulos ja tapasi
meidät jalkakäytävällä.
”Olen pahoillani,
Kyle,” hän sanoi. ”Hän on todella poissa tolaltaan tänään, hän ei edes antanut
minun poistua talosta istuakseni kanssasi.”
”Ei se mitään,”
Kyle sanoi. ”Älä minusta huoli, haluan vain pitää huolen, että sinä ja äitisi
olette kunnossa.”
”Me olemme
kunnossa. Ja isäni tulee pian kotiin.”
”Laita meille
viestiä, kun hän saapuu kotiin ja tulemme hakemaan sinut.” Sanoin,
”Toivon että
voisin, mutta olen tänään lapsenvahtina 19:30 saakka. Ehkä sen jälkeen?”
”Toki.”
Kyle ja Kimber
halasivat hyvästeiksi ja sitten Kimber ryntäsi takaisin taloonsa jonkin
räsähtäessä sisällä.
”Eli mitä on
meneillään?” Kyle kysyi, ottaen huikan lämpimästä Dr. Pepperistä, joka seisoi tölkkitelineessäni.
”Sinulla on vieläkin esiliina päälläsi, huomasitko?”
”Meera sai
hermoromahduksen,” sanoin, ottaen sen pois.
”Oikeasti? Mitä
tapahtui?”
Kerroin Kylelle
koko tarinan antaen erityisesti huomiota neljälle sedälle.
”Joo, McCaskeyt.
Olen kuullut heistä. En kuitenkaan tiennyt Meeran olevan yksi heistä, luulin
heidän kaikkien kuolleen.”
”Joo, hän on
viimeinen. Siis…uskotko, että McCaskey:iden kuolemilla on mitään tekemistä
muiden katoamisten kanssa?” Siitä oli kulunut hetki, kun olin viimeksi
maininnut mitään Borrascasta ja Kyle vetäisi hieman Dr. Pepperiä henkeen.
”En…en oikeen
tiedä. Tai siis, jos katoamiset alkoivat suunnilleen samaan aikaan?”
”Miten voimme
selvittää sen?”
”Ehkä poliisi? On
pakko olla poliisiraportteja.”
”Okei, mutta mitä
jos en voi kysyä isältäni?”
Kyle puisti
päätään. ”En tiedä sitten.”
”Miten olisi
tyyliin arkistot? Entä historiallisen yhteisön porukka?”
”Joo,” Kyle sanoi
nyökäten. ”Voimme kokeilla heitä. He ovat auki 2. päivään asti. He jakavat
toimiston Driskingin Taide ja Antiikin kanssa.”
Tein u-käännöksen
ja lähdimme takaisin kylää kohti.
”Hei, öö… miksi
me teemme tämän?
Olin tiennyt,
että kysymys olisi tulossa. Olin toivonut tietäväni enemmän vastauksia itse,
ennen kuin minun tarvitsisi antaa hänelle yhtään.
”Siis…Whitney,”
oli kaikki mitä sain sanotuksi. Kyle ei kysynyt enempää. Driskingin Historiansuojelu
Yhdistys oli rakennuksen takana ja meidän täytyi kävellä Antiikki kaupan läpi
omistajan, Mr. Drangerin silmäillessä meitä varovaisesti. Lyhyen käytävän
päästä löysimme pienen huoneen jossa oli kaksi pöytää työnnettynä yhteen. Yksi
oli tyhjä ja toiselle oli pinottu kirjoja ja kansioita, joissa oli
irtopapereita. Kuulimme konekirjoitusta pinojen takaa.
Avasin ääneni.
”Haloo?” Pieni nainen pomppasi pöydän takaa. Tunnistin hänet samaksi naiseksi
joka oli pitänyt meille luennon 5. luokalla. ”Päivää”. Miten voin auttaa teitä
pojat?” Hän kysyi, kävellen ulos tervehtimään meitä.
”Um, joo, minulla
olisi muutama kysymys Driskingin… historiasta, kai?”
”Oh, hienoa! Onko
tämä vuoden lopun raporttiin? Istukaa pojat.” Hän osoitti tyhjää tuolia, joka
oli toisen pöydän takana. Nyökkäsin Kylelle ja hän istui alas, katsoen
epävarmasti.
”Joo, se on
esseeseen, joka meidän pitää kirjoittaa. Hei, luulen, että sä pidit meille
luennon joskus seitsemän vuotta sitten. Koulussa.”
”Joo kyllä! Pidän
sen luennon joka vuosi Hra. Prescottin kanssa,” hän hymyili.
”Joo se olit sinä
ja joku toinen äijä, myös. Kalju kaveri.” Kyle sanoi, kääntyillen
epämukavissaan puutuolissa.
”Kyllä, se oli
sulhaseni Wyatt Downing. Hän kuoli useita vuosia sitten.”
”Oh.” Kyle sanoi.
”Joten, ah,
neiti- neiti-”
”Scanlon. Mutta
voitte kutsua minua Kathryniksi.” Hän sanoi.
”Kathryn,”
Yritin. Vihasin kutsua aikuisia heidän etunimillään. ”Um, haluamme tietää
McCaskeyn lapsista.”
”Ooh” Kathryn
sanoi puistellen päätään. ”Siinä on synkkä osa historia, mutta silti historiaa
kuitenkin.”
”Jep, milloin se
siis tapahtui?”
”Ja miten he
kuolivat?” Kyle lisäsi.
”No he eivät
kuolleet. Tarkoitan, että he taatusti menehtyivät kaivoksissa, mutta heidän
ruumiitaan ei löydetty, joten emme tiedä vastausta tuohon. Voisin veikata
nestehukan, nääntymisen tai uupumisen tappaneen heidät päivien sisällä
eksyttyään sinne. Ja toiseen kysymykseenne, se tapahtui… 1953, uskoisin.”
”Ja kaivokset
suljettiin sinä vuonna?”
”No oikeastaan
kaivokset virallisesti suljettiin seuraavana vuonna. Kaupungin ja Prescottin
perheen välillä oli lakiriita, kun Prescotit halusivat jättää kaivokset auki
siihen asti, että ruumiit löydetään. Kaupunki voitti ja kaivokset poistetiin
käytöstä.”
”Odota, miksi
Prescottit välittivät?”
”Ettekö halua
kirjoittaa tätä muistiin?” Kathryn kysyi.
Kyle naputti
päätään kahdesti sormellaan. Kathryn kohautti olkiaan ja jatkoi.
”No, Prescottien
ja McCaskeyiden perheet olivat läheistä sukua. Tom Prescott maksoi joukoille
työttömiä kaivajia, että he menivät alas kaivoksiin etsimään ruumiita. Kaupunki
oli saanut tarpeekseen siitä, vuori oli epävarma paikka, eivätkä he halunneet
lisää kuolemia. Kaivokset olivat olleet hylättynä jo vuosia ennestään ja ne
eivät olleet rakenteellisesti turvallisia. Sen jälkeen kun kaupunki kielsi
etsintäpartioiden menemisen kaivoksiin, Prescottin perhe alkoi käymään siellä
alhaalla itse. Lopulta kaupunki oli saanut tarpeekseen ja he romauttivat
kaivokset.”
”Pommeillako?”
Kyle kysyi.
”No, räjähteillä.
Ja se johti ’sattumukseen’. Siihen aikaan kaivokset olivat olleet
kannattamattomia muutamia vuosia, ja kaupunki oli aika rahaton. He palkkasivat
ei niin hyvä maineisen yhtiön romauttamaan kaivokset ja, no, kun he räjäyttivät
räjähteet, he vahingossa mursivat Driskingin pohjavedet. Kaupunki joutui
velkoihin yrittäessään puhdistaa veden lietteestä ja rautamalmista. Vain kaksi
vuotta myöhemmin asiat alkoivat mennä paremmin, kiitos Prescottien, jotka
todella elvyttivät Driskingin.”
Kylen puhelin
sirkutti ja hän veti sen taskustaan. ”Se on Kimber. Hän haluaa, että tulemme
käymään.”
”Okei. Kiitos Ms.
Scanlon. Tarkoitan, Kathryn”
”Hyvä! Jos teillä
on muita kysymyksiä, tulkaa vain käymään. Olemme lähes aina auki päivisin. Oh!
Tai voitte laittaa minulle sähköpostia.” Hän kaivoi takkinsa taskua ja veti
sieltä irtonaisen käyntikortin. Se oli rypistynyt ja siinä oli pölyinen tahra.
”Kiitos.”
”No mitä
ajattelet?” Kyle kysyi, kun pääsimme autoon.
”En tiedä. Eikö
olekin outoa? Tarkoitan, että miksi Prescotteja paskaakaan kiinnostaa, jos kylä
kärsii sen jälkeen, kun kylä kieltäytyi auttamasta häntä etsimään perhettään ja
toimi heitä vastaan?”
”Ehkä he antoivat
anteeksi ja unohtivat.” Kyle kohautti olkiaan.
”Vaikuttaako
Jimmy Prescott kaverilta joka anteeksiantaa ja unohtaa sinut?”
”Ugh… ei. Ja
hänen isänsä on jopa pahempi.”
”Tismalleen. Ehkä
meidän pitäisi-”
”Käänny tästä!
Anteeksi, Kimber on vieläkin lastenvahtina ja hän on Amhurstilla.” Kun
pysähdyimme, Kimber oli ulkona etupihalla kahden nuoren pojan kanssa, jotka
olivat pelaamassa ajoväylällä. Kimber piteli nukkuvaa vauvaa ja vilkutti
meille. Pysäköimme ajoväylälle ja hän esitteli meidät kahdelle vanhemmalle
lapselle. He tervehtivät meitä ujoilla tervehdyksillä ja sitten juoksivat
jatkamaan peliään.
Kun he olivat
menneet, selitimme Kimberille kaiken mitä oli tapahtunut hänen kuunnellessaan
ja keinuttaessaan vauvaa käsivarsillaan.
”Sam on oikeassa,
tuossa ei ole järkeä. Mutta miksi olemme edes huolestuneita jostain, mikä on
tapahtunut vuosikymmeniä sitten?”
”Whitney.” Kyle
sanoi niin ettei minun tarvinnut. Yllätyksen välähdys lävisti Kimberin kasvot
ja hän käveli viemään vauvan alas leikkikehäänsä. Sitten hän käveli takaisin ja
veti minut yhteen hänen suosituista Super-Lohduttava-Ei-Alkuunkaan-Kiusallinen-halauksista.
Kun hän vapautti minut, hän alkoi kävellä ajoväylällä. ”Okei, joten luulemme,
että Whitney jotenkin joutui mukaan kaikkeen tähän ja sinä olet oikeassa, jos
haluamme selvittää tämän meidän täytyy aloittaa alusta. Phil on oikeassa:
jokainen mysteeri tässä kylässä on pala isompaa palapeliä, kaikki liittyy
toisiinsa…” Hän lopetti ja katsoi meitä. ”Meidän täytyy mennä lähteelle, jos haluamme
vastauksia.”
”Joo se ei ole
huono idea,” Kyle komppasi. ”Tiedän, että hän tykkää hengailla Piilopaikassa ja
ryypätä ex-Sheriffi Cleryn kanssa.”
”Ah, ei Kyle. Ei
Jimmy – hänen isänsä.”
”Tom? Hän on niin
hullu, että he laittoivat hänet hoitokotiin!”
”Hän on
luotettavin lähde, eikö niin? Jimmy tuskin tietää puoltakaan siitä mitä hänen
isänsä tietää.”
”Mutta-”
Kylen ja Kimberin
väitellessä katselin lapsia jahtaamassa toisiaan ympäri puuta heidän
etupihallaan. Kaarnaan näytti olevan kaiverrettuna jotain, sanoja, kuin Triple
Treehen Ambercot Linnakkeessa. Olin liian kaukana lukeakseni mitä siinä luki.
”Hän sai sinut,
hän sai sinut!” Kuulin nuorimmaisen huutavan veljelleen. ”Nyljetty Mies sai
sinut, nyt sinun pitää kuolla.”
”Na-uh, Peter,
kosketin puuta.”
”Etkä koskenut!
Valehtelija! Yksi niistä sai sinut ja nyt sinun täytyy tavata Kiiltävä
Herrasmies!”
”Eipäs!”
”Kimber, Josh
huijaa!”
Vavahdin ja
käännyin poispäin heistä. ”Missä on hullujenhuone?” Keskeytin heidät. ”Onko se
lähellä?”
”Se ei ole
hullujenhuone, se on enemmänkin saattokoti,” Kimber moitti. ”Huhu jonka olen
kuullut on, että hän on Golden Elmillä ja se on Cape Girardeaussa.”
”Se on 40:n
minuutin ajomatkan päässä,” Kyle sanoi ja veti esiin puhelimensa. ”Tsekkaan
vierailuajat tiistaisin. Sam, oletko töissä huomenna?”
”Olen joka päivä,
mutta jään sieltä pois.” Lupasin.
”Ok siistiä.
Suunnitellaan lähtöä koulun jälkeen.”
Seuraava päivä
oli yhtä pitkävetinen kuin mikä tahansa tiistai kouluvuonna. Suurin osa
porukasta puhui siitä mitä he tekivät hyppypäivänä tai valittivat poliisin
ilmaantumisesta kotiinsa antamaan heille sakkoa, samalla vilkuillen minua
vähemmän miellyttävillä katseilla.
Kun viimeinen
kello soi 15:30, nappasin reppuni ja heitin sen autooni. Kyle ja Kimber olivat
jo odottamassa minua.
Matka kesti
kauemmin kuin odotimme, kun eksyin Cape Girardeaussa. Kylä oli isompi kuin Drisking
ja katuja ei oltu tehty mitenkään suunnittelemalla tai loogisesti. Kun
saavuimme Golden Elmille, meillä oli vain 20 minuuttia vierailuaikaa jäljellä.
”Tulimme
katsomaan Mr. Thomas Prescottia,” Kimber sanoi hoitajalle tiskillä. Annoimme
hänen hoitaa puhumisen, sillä hänellä oli hellyttävä, vanhanaikainen
viehätysvoima, joka sai ihmiset ystävälliselle tuulelle.
”Vanhaa Tomia?”
Wow, hänellä ei ole käynyt vieraita joulun jälkeen, jolloin hänen poikansa
käväisi. Täyttäkää vierailulomake ja ottakaa vierailija-tarra. Oletteko siis
perhettä? Tiedättekö missä hänen huoneensa on?” Hoitaja kurtisti ohuita,
epäileviä kulmakarvojaan.
”Sori, mutta
emme.” Kimber pahoitteli. ”Äitini on pyydellyt minua käymään katsomassa
isosetääni hänen ollessa toimimassa Lääkärit ilman rajoja-järjestön mukana.
Minun olisi pitänyt saada enemmän tietoja häneltä, mutta tiedäthän, hänellä ei
ole niin montaa minuuttia aikaa soittaa kotiin.”
”Oh, totta kai
kultaseni! Anna minun hakea joku saattamaan teidät.”
Sairaala-apulainen
johti meidät Tom Prescottin huoneeseen, joka oli tyhjä. Hän osoitti käytävää,
ja sanoi ”Hän tykkää lukea auringonottohuoneessa.”
Kävelimme
käytävää ja löysimme vanhan, hataran miehen istumassa yksin ja kuiskailemassa
itsekseen. Hän istui pöydän äärellä edessään backgammon lauta, jota pitkin hän
liikutteli shakin nappuloita.
”Tom Prescott?”
Kimber sanoi hymyillen.
Hän ei katsonut
ylös ja mietin kuuliko hän edes Kimberiä. Kimber veti syvään henkeä ja kokeili
uudestaan, mutta vanha mies yhtäkkiä löi nyrkkinsä pöytään.
”Olen hän,
jumalauta, olen Hra. Thomas Prescott. Älkää sanoko minua Tomiksi; ihmisten
lapset kunnioittivat ennen enemmän.”
”Olen pahoillani,
herra.” Kimber sanoi lempeästi istuessaan alas tuolille häntä vastapäätä.
”Teillä lapsilla
ei ole kunnioitusta. Tiedättekö te edes kuka olen? Se on poikani, joka on
aiheuttanut sen. Sen pojan äidin olisi pitänyt piestä häntä, mutta hän oli
heikko ja nyt se poika juoksentelee ympäri minun kylääni levittäen
sivistymättömyyttään ja epäkunnioitustaan.”
”Pahoittelumme, Hra.
Prescott, emme tarkoittaneet olla missään vaiheessa epäkunnioittavia. Ihailemme
sinua suuresti. Olet mies, joka rakensi kylämme sellaiseksi kuin se tänä
päivänä on! Jokainen muistaa sen. Drisking kärsi ja kylä teki kuolemaa, ja
sitten sinä laitoit asiat kuntoon. Tiedämme sen.”
”Tein mitä minun
täytyi,” vanha mies murahti. ”Se oli minun kyläni. Se on vieläkin. Kuka sinä
olet, pikku tyttö, tulemaan tänne ja esittämään toista?”
”Ah, ei, ei en
minä niin sanonut.” Kimber muutti taktiikkaa. ”Ja siihen keitä me olemme,
olemme Meera McCaskeyn lapsia. Muistatko McCaskeyt?”
”Huh. Joten
olette Aidan lapsenlapsia. Se selittää miksette ole siellä.” Vaihdoimme
hämmentyneet katseet. ”Me olemme tässä näin, Mr. Prescott.” Kimber sanoi.
”Tiedät mitä
tarkoitin nuori neiti! He kaikki tietävät. He tietävät, että pelastin kylän, se
on minun kyläni. Totta kai he antoivat minun tehdä mitä vain halusin niin kauan
kuin rahaa virtasi. Siksi se on minun kyläni.”
”Virtaako rahaa
vieläkin?” Kimber kokeili.
”No, te olette
täällä, ettekö olekin? He eivät pitäneet siitä, mutta he ottivat rahat. He
eivät tienneet. Eivät kaikkea, he eivät, mutta he epäilivät joitain. Ja heidän
on täytynyt olla ok sen kanssa, koska he jatkoivat Cleryn pitämistä parempana
ja jatkoivat rahan vastaanottamista.”
Prescott nappasi
sotilaan ja hipelöi sitä puhuessaan. ”Se on vain jauhetta, tiedäthän, niin
vaatimatonta. Hienoa, pehmeää jauhetta. Jauhe ei tiedä mitä se on, se ei tiedä
olevansa huonoa. Ihmiset ovat ne jotka sanovat sen olevan huonoa. Mutta se oli
tehtävä. Tiedäthän sen, Aida, tiedäthän, että meidän oli tehtävä se.” Kimber
meni mukaan. ”Tiedän. Tiedän että se oli tehtävä, mutta se on poikasi. En usko
hänen tekevän sitä oikein.”
”No ei tietenkään
hän tee!” Vanhahko Prescott läimäytti
nyrkkinsä pöytään uudestaan ja kaksi tornia levisi lattialle. ”Ne olivat minun!
Hän otti ne minulta. Hän luuli voivansa tehdä sen paremmin, mutta hän otti
minulta ja pilasi perintöni. Vuosikymmenien työ ja nyt sitä kaikkea pyörittää
jauhe. Se on murentuneen imperiumin tomua!”
”Entä Nyljetyt
Miehet?” Kysyin, tarttuen tilaisuuteen.
”Mistä sinä
puhut, poika?” Hän murahti.
”Ja puumaja? Triple
Tree, mikä se on? Mitä varten se on?”
”Triple Tree? En
valtuuttanut sitä. Maksoimme kolminkertaisen hinnan, mutta ei kestänyt kauaa,
kunnes asiat alkoivat mennä hitaasti. Emme takuulla ikinä veloittaneet
kolminkertaisesti, se on huonoa bisnestä.”
”Missä on Bor-”
”Onko minun
idiootti poikani kertonut teille niin? Tarjosiko hän teille kolminkertaisesti
niistä? Hän pilaa kylääni, eikö niin? Voi jumalauta, Jimmy, hakekaa hänet
tänne! Aida, hoida poikani puhelimeen, kerro Jimmylle, että haluan puhua
hänelle! Kerro hänelle, että ne ovat vieläkin minun! Aida! Aida, hoida Jimmy
puhelimeen!”
Kimber pomppasi
ylös ja Kyle työnsi hänet taakseen vanhan miehen noustessa jaloilleen, pitkäksi
ja mahtavaksi. Peräännyimme kohti ovea, kun vanhus tuli kohti tuomitseva ilme
kasvoillaan ja hätisti meidät ulos. Vielä pitkään sen jälkeen, kun olimme
ohittaneet aulan, kuulimme Tom Prescottin huutavan poikaansa.
Kotimatka oli
hiljainen ja kulutin sen yrittäen laittaa palapelin paloja paikoilleen.
Nyljetyt Miehet, Triple Tree, Kiiltävä Herrasmies, Jauhe. Nämä asiat tuntuivat
sokeasti kaukaa haetuilta, satunnaisilta ja tarkoituksettomilta. Harso
silmilläni oli paksu ja raskas, mutta olin lähempänä Borrascaa kuin olin ollut
koskaan aiemmin. Tunsin sen kaikkialla
itsessäni, mutta en nähnyt sitä. Pystyin melkein koskettamaan sitä, mutta en
kyennyt vielä ymmärtämään sitä.
Huomasin
yhtäkkiä, että Kyle oli pysähtymässä tien laitaan ja havahduin mietinnöistäni.
Hän laittoi auton parkkiin ja kääntyi katsomaan minua takapenkillä.
”Onko tässä
oikeasti kyse Whitneystä, Sam?”
”Kyllä.”
Kimber katsoi
meitä huolestunein silmin.
”Miksi luulet
niin? Poliisit, tarkoitan, että jopa isäsi vahvisti, että Whitney karkasi.”
”En usko heitä.”
Sanoin yhteen puristuneiden hampaiden läpi.
”Kuule, Sam, me
alamme olla aika syvällä tässä ja olen mukanasi jokaisessa vaiheessa, mutta
minun täytyy tietää, että on syy miksi teemme tämän. Ja vedämme Kimberin mukaan
kanssa… minun täytyy tietää, että tämä on tärkeää sinulle oikeista syistä, eikä
vain… pakkomielle.”
Katsoin ulos
ikkunasta ja tajusin hänen pysähtyneen lähelle Länsipuolen Prescott Malmipolkua.
Hän oli oikeassa huolehtiessaan ja vielä enemmän ollessaan niin suojelevainen
Kimberiä kohtaan. Kyle ajatteli sitä ja niin myös minä: jauhe… jos Borrascaan
todella liittyi huumemassojen kuljetus, halusinko viedä kaverini mukanani
yhtään pidemmälle? Tämä ei ollut heidän taistelunsa. Rakastin näitä ihmisiä,
voisinko todella riskeerata heidän turvallisuutensa omien kiinnostuksieni ja
verikostojeni takia? Mutta niin kovasti kuin toivoin voivani päästää heidät
menemään, tiesin tarvitsevani heitä.
”Minun täytyy
tietää mitä oikeasti tapahtui Whitneylle.” Kuiskasin.
Kyle kääntyi
takaisin sanomatta mitään ja Kimber asetti kätensä omani päälle. Nykäisin
käteni pois ja laitoin käteni ristiin ja sitten välittömästi pyysin anteeksi.
Kimber vain hymyili anteeksiantavaisella tavalla.
Kyle huokaisi.
”Sam…”
Hänet keskeytti
Kimberin kännykän korviin pistävä sointi. Hän kapusi kännykkäänsä
hiljentääkseen sen, mutta kun hän näki nimen näytöllä, hän vastasi nopeasti.
”Isä?”
…..
”Mitä? Odota,
mitä- mitä tarkoitat?”
…..
”Isä?”
…..
”Ei, odota,
hidasta vähän. Haloo?” Hän otti puhelimen pois korvaltaan. ”Jotain tapahtui
äidilleni ja hän on sairaalassa!” Kyyneleet täyttivät Kimberin pehmeät, vihreät
silmät.
Kyle laittoi
vaihteen päälle ja kurvasi pois parkkipaikalta. Teimme 16:n kilometrin reissun
sairaalaan kymmenessä minuutissa, mikä oli rikollisen nopeaa. Kyle pysäytti
auton hätäsisäänkäynnille ja Kimber juoksi sisään.
Apulaissheriffi
odotti siellä. Hän kieltäytyi vastaamasta Kimberin epätoivoisiin kysymyksiin
johdattaessaan meitä Kimberin isän luo. Kun apulaissheriffi heilautti ovet
auki, näin isäni seisomassa Kimberin isän vieressä ja vahvistin itseäni
pahimpaan.
Kimberin isä vei
hänet toiseen suuntaan ja minun isäni vei minut toiseen. Ennen kuin hän sanoi
sanaakaan, näin Kimberin murentuvan lattialle huoneen toisessa päässä. Katsoin
isääni avuttomasti ja hän nyökkäsi minulle myötämielisesti ja veti minut
syleilyyn.
Istuimme alas
nurkkaan ja tuijotin käsiini isäni hiljaa selittäessä, että Rva. Destaro oli
mennyt ruokaostoksille noin 13:00:n aikoihin, tullut kotiin, laittanut
ruokaostokset, tehnyt kaksi lasagnea ja lihamureketta ja laittanut ne
pakastimeen. Sitten hän oli mennyt autoonsa, ajanut sairaalaan, parkkeerannut
varjoon, kävellyt portaat seitsemän kerrosta ylös katolle ja hypännyt sieltä
alas. Hän eli tarpeeksi pitkään pyytääkseen anteeksi ensihoitajalta, joka löysi
hänet.
Katsoin Kimberin
hajoavan paloiksi hänen äitinsä ruumiin kylmentyessä kylmiössä yhden kerroksen
meitä alempana.
Alkuperäinen englanninkielinen versio
En ole itse kirjoittanut tarinaa, vaan olen sen kääntänyt englannin kielestä.
Alkuperäinen kirjoittaja: C. K. Walker
Jos käytät suomennostani, muistathan mainita teoksen alkuperäisen kirjoittajan.
En ole itse kirjoittanut tarinaa, vaan olen sen kääntänyt englannin kielestä.
Alkuperäinen kirjoittaja: C. K. Walker
Jos käytät suomennostani, muistathan mainita teoksen alkuperäisen kirjoittajan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti