#25 Borrasca III

  Osa2

”Luuletko, että hän syyttää itseään?”

”En tiedä. Luultavasti.”  Venyttelin makuuasennossa olevassa Chevyn penkissäni ja vedin hattuni lipan silmilleni.

”Mutta luuletko hänen olevan kunnossa?”

En vastannut hänelle. En todellakaan ollut ollut kunnossa, kun Whitney kuoli ja Kimber oli vielä läheisempi äitinsä kanssa kuin minä siskoni. Hän ei takuulla ollut ok. ”Sam, oikeasti. Mä oon vittu ihan oikeasti peloissani, siitä on kaksi päivää.”

Työnsin hattuni ylös pois kasvoiltani ja katsoin Kyleä, joka oli eittämättä ihmisraunio. Hänen silmänsä verestivät, hänen kasvonsa kellersivät ja hänen punaiset hiuksensa olivat rasvaiset.

”Kuule, hänen äitinsä teki itsemurhan. Tiedät kuinka läheinen Kimber oli äidilleen. Hän vain tarvitsee aikaa, mutta hän tulee kyllä kuntoon.”

”Hän ei ole vastannut yhteenkään viesteistäni tai puheluistani. Olen jättänyt hänelle jotain kymmenen ääniviestiä, mä taidan olla tulossa hulluksi.”

”Sinun täytyy vain antaa hänelle tilaa.”

”Joo, mutta hän on minun- minun-…” Hän ei vieläkään voinut sanoa sitä lähelläni. ”Minun kuuluu katsoa hänen peräänsä.”

Istuin ylös ja vedin penkin selkänojan taakseni. ”Kuule, Kyle, tiedän että haluat auttaa Kimberiä ja minä myös, mutta hän ei ole vastannut puheluihimme, ollut koulussa eikä tullut ovelle pysähtyessämme hänen talolleen. Hän ei halua nähdä meitä juuri nyt ja meidän täytyy hyväksyä se. Juuri nyt Kimber tietää mikä on parasta Kimberille.”

”Entä itsemurhaviesti? Luuletko sillä olevan jotain tekemistä sen kanssa?” Huokaisin. ”Emme edes tiedä oliko mitään viestiä. Kimberin isä oli vihainen ja sekava sanoessaan niin ja saatoin muutenkin kuulla väärin. Kysyin isältäni ja hän sanoi ettei ollut viestiä.”

”Juuri niin, koska isäsi on varsinainen totuuden majakka.” Yksi katse Kyleen kertoi minulle, että hän välittömästi katui sanojaan. Kohautin olkiani.

”En tiedä mitä enää uskoa.”

Totuus oli, että tiesin mitä kuulin. Hra. Destaro oli sanonut poliiseille jotain kirjeestä, mutta en voinut kertoa sitä Kylelle, en juuri nyt. Hän oli jo muutenkin huolissaan, että hänen suhteensa Kimberin kanssa oli osa syy siihen miksi hänen äitinsä oli ollut niin masentunut.

Olin kysynyt isältäni kirjeestä, kun hän tuli kotiin pitkän yön jälkeen ja hän huokaisi, veti molemmat kätensä hiuksiaan pitkin väsyneenä ja sanoi, ”Sam, en tiedä mitä sanoa sinulle. Anne Destaro ei jättänyt itsemurhaviestiä ja kuulen sen nyt ensi kertaa.”

Parhaan kaverimme surressa ja tutkimuksemme odottaessa, Kyle ja minä olimme tavallaan katkonaisessa tilassa. Menimme kouluun ajoittain ja lintsasimme tunneilta siellä täällä, missaten vuoden lopun kokeita ja polttelimme enemmän ruohoa kuin kummallakaan meistä oli varaa. Ilman Kimberiä pitämässä meitä suorassa ja ruodussa me olimme uneliaita, allapäin ja vastuuttomia. En ollut koskaan tajunnut kuinka paljon tukeuduin häneen.

Kyle ja minä lintsasimme kaksi päivän viimeistä oppituntia ja harkitsimme sitä pitäisikö meidän edes mennä kouluun seuraavana päivänä, mikä oli meidän toisen vuoden viimeinen päivä. Lopulta päätimme ilmaantua toiselle oppitunnille, mistä olin iloinen että teimme niin, sillä Kimber ilmestyi Biologian tunnille.

En edes nähnyt häntä aluksi. Pääni oli pulpetilla, leväten ristissä olevien käsien päällä, kun tunsin nöyrän käden taputuksen olkapäälläni. Käännyin nähdäkseni hänet seisomassa siinä, näyttäen epävarmalta ja vaivautuneelta. Hymyilin hänelle heikosti ja vedin hänet halaukseen. Mutta se ei ollut Super-Miellyttävä-Ei-Alkuunkaan-Kiusallinen Kimber halaus. Se oli pidempi, heikompi halaus ja tunsin itseni niin suojelevaiseksi siinä, että olin surullinen sen ollessa ohi.

”Miten voit, K? Kysyin häneltä, kun hän viimein vapautti minut.

Kimber pyyhkäisi kyyneleen poskeltaan. ”Olen kunnossa.” Ja hän hymyili minulle värisevällä hymyllä ja tiesin, ettei se ollut totta.

Kiedoin hänet toiseen nopeaan halaukseen Phoebe Drangerin katsoessa meitä nokkavana. ”Oletko nähnyt Kyleä vielä?”

”En. Minulla on seuraava tunti hänen kanssaan.”

”Hän on ollut huolissaan sinusta.”

”Tiedän,” hän sanoi, liu-uttaen katseensa lattiaan. ”Asiat ovat olleet… todella vaikeita minulle kotona.”

”Ei se mitään,” sanoin, ”Olemme täällä mitä ikinä tarvitsetkaan.”

”Joo, niin… niin minä toivoinkin.”

”Mitä ikinä tarvitset.”

Koska se oli viimeinen päivämme koulussa, opettajamme Mr. Founder oli vain iloinen palauttaessaan arvostellut kokeemme ja antoi meidän jauhaa paskaa loppu tunnin. Kimber puhui viikonlopun hautajaisten järjestelyistä ja moitti minua ja Kyleä siitä, että skippasimme loppukokeet päästäksemme polttelemaan. Kun kello soi, näin, että Kimber oli sekä innoissaan, että hermostunut Kylen näkemisestä. Pakatessamme reppuja vakuutin hänelle ettei Kyle ollut vihainen, ja että hän oli vain huolestunut kimberistä. Hän heitti reppunsa hartioilleen, ja nyökkäsi päättäväisesti. Hän yritti niin kovasti pysyä kasassa.

Heti kun Kyle näki hänet käytävän päästä, hän paiskasi kaappinsa oven kiinni ja käveli meitä kohti sellaisella intensiteetillä, että mietin, jos hän olikin vihainen. Hän puski kymmenien ihmisten läpi vain vilkuillen heitä ja jätti uteliaan, ehkä ärsyyntyneen yleisön jälkeensä. Kun hän viimein saavutti meidät, Kyle heitti reppunsa seinää vasten ja nosti Kimberin ylös tavalla, jonka voit nähsä vanhoissa mustavalkoisissa elokuvissa. Kaikki jotka katsoivat tätä paljastusta, minä mukaan lukien, voihkivat saman aikaisesti.

Koska useimmat opettajista eivät edes vaivautuneet laskemaan läsnäolijoita sinä päivänä, menin Calculukseen Kimberin ja Kylen kanssa, jotka kävivät siellä saman keskustelun, kuin minä ja Kimber viime tunnilla. Lopputuntia kohden keskustelu alkoi mennä huonoksi ja rauhattomaksi. Kyle ja minä vaihdoimme katseen Kimberin pään yli ja nyökkäsin hänelle.

”Kimber,” hän sanoi hiljaisesti, ”jättikö äitisi kirjettä?”

”Mitä?” Kimber kysyi yllättyneenä.

”Kuulin isäsi puhuvan kirjeestä sinä päivänä- sinä päivänä… tiistaina.” Sanoin.

”Oh.”

Odottaessamme hänen jatkavan lounas kello soi. Kaikki lähtivät huoneesta, mutta me kolme jäimme paikoillemme istumaan pulpeteillemme.

”Kimber.” Sanoin lopulta.

Hän huokaisi surullisesti ja katsoi Kyleä. ”Kyllä.”

”Mitä hän sanoi?” Hän kysy hermostuneesti.

”En tiedä, en ole nähnyt sitä. Pyysin sitä isältäni, kun pääsimme kotiin ja hän sanoi, että olin kuullut hänet väärin eikä ollut mitään kirjettä. Hän sanoi, että en saisi mainita siitä kenellekään muulle tai vain hämmentäisin ihmisiä.”

”No, sitten me molemmat kuulimme väärin, ”sanoin. ”Mikä vaikuttaa epätodennäköiseltä.”

”Olen tuntenut isäni koko elämäni. Ja tiedän milloin hän valehtelee.”

Ihmiset alkoivat valua sisään toiselle oppitunnille, vilkuillen Kimberiä myötätuntoisilla katseilla. Koska se oli meidän ruokatuntimme, me keräsimme kamamme ja kävelimme ulos autolleni, kuten aina teimme. Istuin takapenkille, antaen etupenkit Kylelle ja Kimberille.

Kimber veti syvään henkeä ja jatkoi. ”Tiedän, että isäni valehtelee ja tiedän, että hänellä on kirje.”

”Oletko varma?” Kyle kysyi. Hän näytti olevan vieläkin kauhuissaan, että osa syystä olisi hänen.

”Joo. Ja tiedän, että se sisältää nimen ’Prescott’. Luulen, että tiedän jopa missä se on.”

”Prescott?” En ollut jotenkin yllättynyt. Hän oli akseli, jonka ympärillä kaikki paha pyörii.

”Miten tiedät, että siinä lukee Prescott?” Kyle kysyi.

”Kuulin isäni lukevan sen kerran. Luulen hänen lukevan sitä paljon, oikeastaan. Hän ikään kuin mumisi ja kuiskaili sanoja ja viskoi asioita toimistossaan. ”Isäni…hän ei ole voinut hyvin.”

”Luuletko, että äidilläsi oli suhde Jimmy Prescottiin?”

Puistin päätäni. ”Luulen että sinun pitää ajatella isommin, kuin noin, Kyle.”

”Olen samaa mieltä,” Kimber sanoi pitäen käsiään reiseillään. ”Kaikesta siitä mitä tiedämme Prescotteista, olen aika varma ettei tässä ole kyse suhteesta. Kaikki liittyy toisiinsa jotenkin, eikö teistäkin? Isäni oli äitini elämän rakkaus, mutta hän jätti kirjeen vain minulle. Minusta jotenkin tuntuu, että minä olin se jolle hän teki vääryyttä eikä isäni. Tiedättehän? Minusta tuntuu, että äitini teki minulle jotain.  Tai…ehkä hän teki sen minun takiani. ” Kimberin ääni katkesi viimeisen lauseen aikana ja Kyle vetäisi hänet luokseen, suuteli hänen päätään ja kuiskasi hänelle sanoja joita en kuullut.

”Meidän siis täytyy saada kirje,” sanoin, kun olin antanut heille minuutin aikaa.

”Kyllä. Minun täytyy todellakin lukea se.” Kimberin ääni heilui vieläkin.

”Miten saamme sen?” Kysyin.

”Jos se on toimistossa, meidän tarvitsee vain odottaa kunnes isä ei ole kotona.” Kyle sanoi katsoessaan ulos ikkunasta.

”Luuletko etten ole ajatellut tuota?” Kimber huokaisi. ”Hän ei koskaan jätä toimistoaan, ei sen jälkeen kun pääsimme kotiin sairaalasta. Hän nukkuu siellä.”

”Meidän pitää siis saada hänet ulos.”

”Ei, meidän täytyy saada minut sisään. Huomenna on äitini hautajaiset ja puolet Driskingistä on siellä, isäni mukaan lukien tietenkin. Minun täytyy poistua hänen huomaamattaan ja juosta kotiin, että voin koluta hänen toimistonsa.”

”Okei, se on helppoa,” sanoin.

”Ilman, että isäni huomaa. Ja minun täytyy olla palannut tilaisuuden loppuun mennessä.”

Me molemmat nyökkäsimme, mutta pysyimme vaiti, koska vaikutti siltä, että Kimber aikoi sanoa jotain lisää.

”Isäni…hän on ollut todella kylmä ja luulen…luulen hänen syyttävän minua.” Kimber lopulta sanoi.

”Tuo on paskapuhetta.” Kyle tyrmäsi.

”Voitteko te jätkät auttaa mua?”

”Ehdottomasti.”

”Tietenkin.”

Vietimme loput lounastauosta tehden suunnitelmaa, joka oli paljon strategisempi kuin tehtävän luultavasti tarvitsisi olla. Kyle ja minä aloitamme keskustelun Hra. Destaron kanssa ja sitten Kyle saa ”tekstiviestin” Kimberiltä, jossa lukee, että hänellä on hermoromahdus vessassa. Kyle lähtee ”rauhoittelemaan” häntä ja he ajavat autollani Destaron talolle. Minä jään jälkeen ja pidän silmällä Kimberin isää heidän ollessaan poissa.

Menin töihin sinä iltapäivänä ensimmäistä kertaa maanantain jälkeen. Meera vaikutti olevan paljon paremmalla tuulella ja päästi minut kotiin aikaisin, koska oli perjantai. En nukkunut hyvin, kuitenkaan, ja nousin ylös neljältä aamuyöllä käymään vaatteitani läpi etsien jotain muodikasta ja mustaa mitä pukea hautajaisiin.

Isäni tuli sisään ennen töihin lähtöään ja löysi sotkuisen, panikoivan teinipoikansa penkomasta avuttomasti kasoittain mustia vaatteita. Hän hymyili säälivästi ja johdatti minut omalle vaatekaapilleen. Koska isälläni ja minulla ei ollut vain samat kasvot, vaan myös sama ruumiinrakenne, jonkin sopivan puettavan löytäminen oli helppoa. Kiitin häntä ja hän pyysi minua pahoittelemaan Kimberille sitä, että hän oli töissä tilaisuuden aikana, ja että hän lähettää osan otot.

Anne Destaron hautajaiset olivat Episcopalian kirkossa toisella puolella kylää. Hain Kylen yhdeksältä ja näin, että myös hän oli pukeutunut isänsä pukuun, vaikkakaan Kyle ei sopinut siihen kovin hyvin ja hän jatkuvasti veteli hihojaan ja sääti vyötärölinjaansa uudelleen. Valitettavaa Kylelle, mutta hän oli paljon pienempi kuin isänsä.

Parkkeerasimme niin kauas kirkosta kuin mahdollista, mistä toivoimme ettei kukaan huomaisi automme lähtevän.

Kun menimme sisään kirkkoon, näimme, että Kimberin ei tarvitsisi näytellä paljoa vakuuttaakseen ihmisiä, että hänellä on hermoromahdus. Löysimme hänet huoneen perältä tuoliin vetäytyneenä ja lätäkön kiharia oransseja hiuksia ja kyyneleitä.

Kyle istui alas hänen viereensä ja veti hänet syliinsä. ”Voi Jeesus Kimber, mikä hätänä?”

Potkaisin hänen jalkojaan ja katsoin häntä ilmeellä, joka sanoi ’oikeasti?’. Kyle puri huultaan. ”Tarkoitan, öö…vittu.”

”Täällä ei ole ketään,” Kimber kuiskasi Kylen rintaa vasten ”Äitini varttui täällä, hänellä oli satoja kavereita tässä kylässä ja kukaan ei tullut!”

Katsoimme ympärillemme ja minun täytyy myöntää; osallistujamäärä oli niukka. Muutama kolmen tai neljän ihmisen joukko seisomassa keskenään, Kimberin isä, joka istui tuolissa toisella puolella huonetta tytärtään vastapäätä, päänsä käsissään ja joku perhe jonka tunnistin grillijuhlista Kimberiltä. Ex-sheriffi Clery oli siellä vaimonsa Gracen kanssa, seisomassa muutaman isäni apulaissheriffin kanssa ja juttelemassa hiljaisesti nurkassa. Näin miksi Kimber oli vihainen.

Odottaessamme tilaisuuden alkamista tajusin etten ollut ollut hautajaisissa koskaan aiemmin. Toivoin, että olisimme pitäneet sellaiset siskolleni, mutta tiesin ettemme koskaan voisi, koska Whitney oli kuitenkin virallisesti elossa. Se sai minut surulliseksi ajatella, ettei häntä koskaan asetettaisi lepoon.

Vain muutama muu hautajaisvieras valui sisään ja Pastori aloitti ihmisten ohjaamisen istumaan tilaisuuden ajaksi. Huomasin ruumisarkun alttarilla ensikertaa ja olin iloinen, että se oli suljettu. Silti minun piti ihmetellä simppeliä, yksinkertaista, lähes rumaa arkkua, joka oli valittu Kimberin äidille. Tiesin, että Destaroilla oli rahaa, aika paljonkin oikeastaan. Se oli mielenkiintoinen, lähes loukkaava valinta. Voi Kimber raukkaa.

Kyle ja minä nostimme Kimberin ylös ja lähdimme kirkonpenkkejä kohti, mutta hän pysähtyi yhtäkkiä. ”Olen valmis,” hän sanoi ja harjasi hiuksensa pois märiltä kasvoiltaan.

”Valmis mihin…?”

”Lähtemään. En voi olla täällä enää, se on häpeällistä äidilleni.” Kimber kohotti päänsä suoraan itsevarmasti. Tiesin tuon katseen ja se tarkoitti, ettei hänen kanssaan ole toista puhetta.

Kyle ja minä katsoimme toisiamme – tämä ei ollut suunnitelma. Se olisi paljon silmiinpistävämpää, jos Kimber jäisi paitsi tilaisuudesta, varsinkin vähäisen osallistujamäärän kanssa.

”Menkää te jätkät ja sanokaa isälleni mitä harjoittelimme. Kyle, tekstaan sinulle puolen minuutin sisällä. Menkää.”

Kyle nyökkäsi ja aloitti, ja tiesin ettemme keskustelleet asiasta. Hra. Destaro seisoi viimeinkin, katsoen etupenkeiltä empien, jotka oli varattu hänelle ja hänen tyttärelleen.

”Mr. Destaro?” Sanoin lähestyessämme. ”Olen todella pahoillani kuullessani vaimostasi. Hän oli…”Paska, unohdin vuorosanani.

”-hieno nainen, joka kasvatti uskomattoman tyttären.” Kyle jatkoi loppuun.

”Just joo?” Hän tyrmäsi. ”Tekevätkö hienot naiset itsemurhan jättäen uskomattomat tyttäret yksin maailmaan?”

”Öö…” Paska.

”Hyppäävätkö hienot naiset rakennuksista ja tekevät itsestään spektaakkeleita? Ja jättävät perheensä sen kaiken julkisuuden ja surun keskelle?”

Kylen kännykkä värähti. Luojan kiitos.

”Oh, se on Kimber,” Kyle sanoi hieman liian nopeaa, ennen kuin hän oikeastaan edes katsoi puhelintaan. ”Voi ei, hän ei voi hyvin. Hän sanoo itkevänsä ja voivansa pahoin. Minun täytyy mennä auttamaan häntä.”

”Ei!” Hra. Destaro huusi niin yhtäkkisesti, että Kyle tiputti puhelimensa maahan ja siitä lähti kova kolahdus sen osuessa kivilattiaan. ”Et sinä. Sinä et auta minun tytärtäni, et edes puhu hänelle. Hän voi mennä.” Ja hän osoitti minua.

”Öö…okei.” änkytin. Suunnitelma oli muuttunut liikaa. Minun täytyi jotenkin saada auton avaimet Kyleltä huomaamattomasti. Kyle nyökkäsi minulle epävarmasti ja herkästi, ja sitten hän ja Hra. Destaro kävivät istumaan. Oli selvää, että Kimberin isä piti Kyleä silmällä. Auton avainten saaminen häneltä olisi lähes mahdotonta.

Peräännyin varjoihin huoneen perällä, kun pastori aloitti tilaisuuden. Tekstasin Kylelle neljä kertaa pyytäen apua, mutta hän ei tohtinut koskea kännykkäänsä. Hän vain tuijotti suoraan eteenpäin, vilkuillen Hra. Destaroa huolestuneella katseella muutaman sekunnin välein. Usean minuutin jälkeen menin etsimään Kimberiä nähdäkseni mitä hän halusi tehdä, mutta hän ei ollut meidän tapaamispaikallamme ulko-ovella. Suunnitelma oli hajoamassa.

Vedin kännykkäni esiin ja lähetin hänelle viestin.

Minä: Missä olet?

Minä: Kyle on isäsi vieressä enkä saa avaimia häneltä.

Odotin käytävällä, taputtaen kännykkää kättäni vasten hermostuneena. Minuutin tai kahden kuluttua kännykkäni tärähti.

KImber: Olen pahoillani, lähdin ilman teitä jätkät. Minun oli pakko päästä pois sieltä. Olen pahoillani, olen takaisin ennen tilaisuuden loppua, lupaan.

Paska.

Minä: Ole varovainen.

Nyt oli ehdotonta, että minua ei nähdä. Menin miesten vessaan, lukitsin itseni koppiin ja pelasin matopeliä pisimmät kaksikymmentä minuuttia elämässäni. Tiesin ettei tilaisuus kestäisi enää kauaa, joten tekstasin Kimberille uudestaan.

Minä: Oletko jo matkalla takaisin? Löysitkö sen?

Istuin odottamassa, katsoen minuuttien tikittävän. Tekstasin hänelle uudestaan.

Minä: Luulen, että tilaisuus on pian loppumassa. Missä olet?

Toisten seitsemän minuutin jälkeen, kun en saanut vastausta, yritin soittaa, mutta puhelu meni vastaajaan. Yritin uudestaan samalla tuloksella. Aloin hermostua. Olin yrittämässä kolmatta kertaa, kun kaksi ihmistä käveli vessaan ja kännykkäni tärisi tekstiviestin kera. Se oli Kyle – tilaisuus oli ohi.

Kyle: Kimberillä on avaimet. Miksi te ette ole tulleet vielä takaisin? Löysittekö mitään?

Lähdin vessasta pesemättä käsiäni ja sain likaiset katseet kahdelta vieraalta pisuaareilla oven sulkeutuessa perässäni. Löysin Kylen tuijottamasta ulos ikkunasta katsoen autoani.

”Kyle?”

Hän pomppasi. ”Missä Kimber on? Mitä te löysitte?”

”En tiedä, hän lähti ilman minua.”

”Mitä vittua, miksi? Missä hän on?”

”En tiedä Kyle, hän lähti ilman minua.” toistin. ”Hän ei vastaa soittoihini tai viesteihini.”

”Vittu, ei minunkaan.”

”Meidän täytyy pitää hänen isäänsä silmällä, kunnes hän palaa.”

”Emme ole ainoita,” Kyle sanoi viittoen ympäri huonetta. ”Mitä vittua täällä tapahtuu?”

Kolme miestä juttelivat Kimberin isälle nurkassa huoneen toisella puolella. Johtaja heidän seurassaan oli Killian Clery, jonka tukena oli hänen kaksi entistä varasheriffiään. Driskingin eläkkeelle jäänyt sheriffi piti kädellään kiinni Hra. Destaron käsivarresta ja puhui hänelle vihaiseen, vaimeaan sävyyn. Kimberin isä puisti päätään ja epätoivoissaan protestoi jotain. Kaksi varasheriffiä kävelivät ulos kirkon etuovesta ja Hra. Destaro nojasi vasten Killian Cleryä, joka laittoi tämän istumaan läheiseen tuoliin. Jotain oli tapahtumassa.

”Soita Kimberille. Nyt.” Kyle sanoi. Yritin uudestaan ja tällä kertaa puhelu piippasi kahdesti ja minut ohjattiin vastaajaan. Lopetin puhelun ja nostin käteni, katsoen epätoivoisesti Kyleä.

”Uudestaan.” Hän sanoi ja otti esille oman puhelimensa. Sain saman tuloksen, mutta tunsin helpotuksen värähdyksen, kun joku vastasi Kylen puheluun. Mutta se ei ollut Kimber.

”Phil, missä kylän osassa olet? Tarvitsen kyydin. On hätätapaus.” Odotin.

”Joo, olen North Ridgen kirkossa. Niin nopeaa kuin pystyt. Olen Samin kanssa. Jään sinulle velkaa.”

Kyle sulki puhelun ja sitten yritti soittaa välittömästi Kimberin puhelimeen. ”Hän lähettää minut vastaajaan, myös.”

Me molemmat seisoimme ikkunalla odottaen innolla näkevämme Phillin hopean Mazdan pysähtyvän. Kyle jyrsi huultaan ja minä taputin kännykkääni. Vauhtia, Saunders. Katselimme ajoittain Kimberin isää, kunnes Clery nosti hänet ylös ja ohjasi nyt lohduttoman miehen ulos kirkosta.

Yhtäkkiä Kylen kännykkä värähti ja me molemmat katsoimme alas nähdäksemme Kimberin nimen välähtävän näytölle. Kylen polvet lähes vääntyivät helpotuksesta ja hän nojasi vasten seinää.

Kimber: Löysin sen.

Kyle avasi viestin ja raivokkaasti kirjoitti vastauksen.

Kyle: he ovat tulossa perääsi, K

Me molemmat tuijotimme kännykkää odottaen vastausta. Ja juuri kun aurinko sokaisi meidät sen heijastuessa Phillin lähestyvästä hopeisesta Sedanista, me saimme vastauksen.

Kimber: He ovat täällä.

Se oli viimeinen viesti jonka saimme Kimberiltä. Kun Phil jätti meidät Destaron talolle, me löysimme avonaisen ulko-oven eikä ketään ollut kotona. Autoni seisoi ajotiellä, ovet auki ja  avaimet virtalukossa.

Kyle ja minä ajoimme takaisin kirkkoon, mutta hautajaiset olivat ohi ja muutama ihminen, jotka olivat paikalla, olivat jo poistuneet. Ajoimme takaisin Kimberin talolle, mutta se oli juuri kuten sen olimme jättäneet ja kukaan ei ollut taaskaan kotona. Kyle oli jo siinä vaiheessa mennyt järjiltään ja oli totaalisen romuna. Hän oli soittanut Kimberille niin monesti, että olin varma hänen akkunsa loppuneen. Hänen puhelunsa menivät suoraan vastaajaan ja hänen viesteihinsä ei vastattu.

Puolentunnin Kylen rukoilun jälkeen soitin lopulta isälleni. Hän vastasi välittömästi.

”Sammy? Mikä hätänä?”

”Kimber. Hän on poissa, isä. Olemme etsineet kaikkialta, mutta hän ja hänen isänsä ovat kadonneet. Hän lähti hautajaisista aikaisin ja- ja – Killian Clery puhui hänen isälleen ja sitten Sampson ja Grigg lähtivät ja luulen heidän menneen hänen talolleen ja he saivat hänet, isä. Luulen että he työskentelevät vieläkin Clerylle sivussa tai jotain ja luulen heidän tekevän jotain pahaa. Hän-”

”Vouh, vouh, hidasta vähän! Tule asemalle ja puhutaan. Otan lausunnot teiltä pojat ja lähetän pari poliisia tutkimaan talon saman tien. Rauhoitu nyt vain, Sam, me hoidamme tämän.”

Katkaisin puhelun ja heitin autoni raivoisasti pakille, nykien ratin vasemmalle kunnes osuin ajotien päähän.

”Sam. Sam, miten me tiedäthän? Mistä voimme tietää, että voimme luottaa kyttiin?”

”En luota kyttiin, luotan isääni.” Sanoin, sanani kuulostaen toivottomilta jopa itselleni.

Käännyin sheriffin toimistolle ja Kyle oli auton ulkopuolella niin pian kuin jarrutin tarpeeksi parkkeeratakseni. Saapuessani sisälle isäni piti Kyleä olkapäistä ja nyökkäili arvokkaasti kaikelle mitä Kyle kertoi hänelle. Kun isäni näki minut, hän viittoi poliisia viemään meidät toimistoonsa. Muutaman minuutin päästä hän tuli sisään ja istui alas pöydän ääreen vastapäätä meitä.

”Noniin pojat, virkailija Raminez tulee sisään muutaman minuutin sisällä ja ottaa lausunnot teiltä molemmilta. Haluan teidän tietävän, että tässä vaiheessa näyttäisi, että Destarot ovat lähteneet kylästä vapaaehtoisesti.”

”Ei, ei voi olla, Hra. Walker, Kimber ei ikinä-”

Isäni piti kättään ilmassa hiljaisuuden merkiksi. ”Anna minun muotoilla asia uudelleen: Jacob Destaro lähti kylästä vapaaehtoisesti. Kimber on alaikäinen eikä hänellä ole laillisia oikeuksia tässä. Jos hänen isänsä sanoo heidän lähtevän, he lähtevät.

”Mutta hän ei vastaa puhelimeensa ja me menimme siihen taloon, isä, mitään ei oltu pakattu.”

”Ehkä he ovat vain lähdössä pois hetkeksi, ehkä menossa sukulaisille. En keksi muuta selitystä miksi hän ei vastaisi puhelimeensa kuin, että hän haluaa olla yksin hetken.”

Kyle oli ärsyyntynyt. ”Mutta-”

”Kuule, tiedän, että sinun on vaikeaa ymmärtää, mutta perheenjäsenen menettäminen vaatii veronsa ihmisestä. Sam sinä tiedät sen. Me emme tiedä miten ihmiset surevat eikä meillä ole oikeuttakaan. Luulen että on aika todennäköistä, että Kimber palaa syksyllä takaisin koulun takia.

”Syksyllä?! Sheriffi Walker, se on kahden kuukauden päästä, sinun täytyy tutkia NYT.”

”Kyle, tiedän, että olet vihainen, ja kukaan ei ole sanonut ettemme tutkisi perusteellisesti.”

”Kuten tutkitte Whitneyn katoamisen perusteellisesti?” tyrmäsin enkä katunut sanaakaan.

”Sam!” hän tiuskaisi sellaisella voimalla jota en ollut kuullut hänen ennen käyttävän. ”Olen kyllästynyt kuuntelemaan syytöksiäsi siitä, että en tehnyt kaikkea mitä pystyisin löytääkseni Whitneyn. Rakastan siskoasi enemmän kuin voit kuvitella, hän on tyttäreni, Sammy. Enkä ikinä luovu hänestä.”

”Ja entäs ne apulaissheriffit, jotka poistuivat hautajaisista mennäkseen hänen peräänsä?” Kyle keskeytti. Isäni nosti kulmakarvojaan minulle.

”Sampson ja Grigg.” Täsmensin yhteen puristuneiden hampaideni välistä. Hän huokaisi. ”Pojat, Sampson ja Grigg lähtivät hautajaisista, koska lähetin heidät puhelulla.

Nousin ylös raivoisasti, kaataen tuolini samalla. ”Oikeasti isä!”

”Selvä, riittää!” Sheriffi läimäytti kätensä pöytään ja nousi ylös. ”Sanoin sinulle, että kerron sinulle mitä tiedän ja mitä minulla on. Ymmärrän, että ystäväsi on tärkeä sinulle ja jumalauta, Destarot ovat minun ystäviäni myös. Lupasin sinulle, että kaikki resurssini jäljittääkseni heidät ja rauhoittaakseni mielenne, mutta ennen sitä kaikki mitä voin teille tarjota on varmuus, että ei ole olemassa merkkejä henkirikoksista tällä kertaa. Teidän pojat täytyy päästä pois sotapolulta ja antaa meidän hoitaa tämä. Nyt Ramirez odottaa aulassa lausuntojenne ottamista ja sitten molemmat teistä menee kotiin. Ymmärretty?”

En sanonut mitään ja mulkoilin isääni, kuohuen raivosta. Kyle nousi ylös ja käveli ulos huoneesta tunteettomana. Hän käveli Ramirezin ohi ja seurasin häntä ulos autolle. Menimme sisään ja odotin kylen sanovan jotain. Kuulin äänekkään niiskutuksen ja katsoin häneen nähdäkseni hänen kasvonsa liukkaana kyynelistä. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin ikinä nähnyt Kylen itkevän, mutta ei viimeinen kerta.

”Hän valehtelee.” Hän kuiskasi.

Minä vain puistin päätäni. En tiennyt mitä uskoa.

Kyle käänsi päänsä poispäin minusta. ”Tiedän hänen valehtelevan. Jotain pahaa on tapahtunut ja hän valehtelee siitä.”

”Mitä? Mitä tapahtui?”

Kuulin lisää nyyhkytystä kylen yrittäessä kerätä itseään.

”Hei, puhu mulle. Mitä luulet tapahtuneen?”

”Kimber on poissa niin kuin kaikki muutkin. Joten hän on paikassa missä pahoja asioita tapahtuu.”

Löin rattia. Miten vitussa näin kävi? Ei Kimberille, pyydän ei Kimberille. Oliko tämä kaikki syytäni? Oliko hänen äitinsä tappanut itsensä jonkin tekemäni takia? Jonkin mitä olimme saaneet selville? Oliko Kimber kaapattu minun takiani? Jos mietin minuutin sitä, että se oli totta, tiesin, että hajoaisin pieniksi palasiksi.

”Ei. Ei Kimberiä. Ei.”

”Kyllä, Sam, vittu mieti sitä!” Kyle huusi minulle. ”Se on puumaja! Se on kaikki samaa! Borrasca, Nyljetyt Miehet, Triple Tree, siskosi, vuori; se on kaikki samaa paskaa! Se on se Prescott Imperiumi ja nyt se on vittu nielaissut Kimberinkin!”

”Mihin me menemme?” Pystyin tuntemaan omat lämpimät epätoivon ja toivottomuuden kyyneleeni valuvan alas poskiani pitkin. ”Mitä- mitä me teemme? Mitä vittua me teemme!”

Kyle heitti kätensä ilmaan pettymyksestä. ”Meidän täytyy mennä Ambercottiin, eikö niin? Se kaikki alkaa ja loppuu Triple Treellä, Sam. Olet varmaan huomannut sen.”

”Me olemme olleet puumajall miljoona kertaa, Kyle, siellä ei ole mitään!”

”En vittu tiedä minne muualle mennä, Sam!”

NAP NAP NAP

Pomppasin, kun joku naputti auton ikkunaa ja pyyhin kyyneleet kasvoiltani. Veivasin ikkunan alas virkailija Griggin kumartuessa alas ja katsoessa autoon. ”Te pojat menette kotiin, okei?”

”Jep.” Sanoin ja käänsin auton avainta virtalukossa. Virkailija Grigg vilkutti meille ajaessamme pois parkkiruudusta, mutta emme vilkuttaneet takaisin.

”Puumaja.” Kyle sanoi.

Ajoimme hiljaisuudessa, molemmat yrittäen epätoivoisesti saada otetta itsestämme. Jos me aioimme auttaa Kimberiä ollenkaan meidän täytyi olla tarpeeksi rauhallisia ajatellaksemme loogisesti. Parkkeerasin paikalle polunpään viereen ja näin usean pyörän sidottuna tolppaan. Kulkiessamme ylös Länsipuolen Prescott Malmipolkua, ohitimme Parkerin ja muutaman hänen kavereistaan kulkemassa sitä alas.

Nyökkäsin hänelle, mutta Kyle ei sanonut mitään, vain tuijotti ylös polkuun ainoaan paikkaan johon hän tiesi mennä. Oli jo melkein pimeää, kun saavuimme Ambercottiin ja oli vielä vähän valoa etsiä mitä ikinä Kyle toivoikaan löytävänsä. Kesti puolituntia pimeydessä ennen kuin sain viimein Kylen vakuutettua, että siellä ei ollut mitään millä auttaa Kimberiä.

Ja vaikka emme puhuneet siitä, tiesin että hän ja minä molemmat olimme tuskallisen tietoisia kaikista yön äänistä. Olimme peloissamme, järkyttyneinä syvälle luihin asti, että kuulisimme vihlovaa, raapivaa, hiovaa metallista hirviön rääkyntää Borrascasta, johon me olimme niin tottuneet vuosien aikana. Me molemmat pelkäsimme sitä, rukoilimme ettei sitä tulisi, emmekä puhuneet siitä.

Heitin Kylen kotiin ja lupasin, että etsisimme Kimberiä huomenna. Vannoin, että etsisimme. Hän ei reagoinut muuten kuin nyökkäsi heikosti ja katosi sisälle taloonsa. Isäni oli odottamassa minua keittiössä, kun tulin kotiin muutamaa minuuttia myöhemmin. En katsonut häntä ja kävelin suoraan jääkaapille, tajuten etten ollut syönyt koko päivänä.

”Sammy. Istu alas, haluan pyytää anteeksi tämän päiväistä.”

Otin kaapista kanaa ja menin ruokakomeroon hakemaan leipää.

”Tiedän, että sinua pelottaa. Ja tiedän, että on tapahtunut kaikenlaista, mihin sinä et oikeastaan liity.” Hän huokaisi. ”Anne…Anne on ollut masentunut aika kauan, Sam yli 20 vuotta. Sellainen painaa ihmistä.”

En huomioinut häntä ja jatkoin leipäni tekemistä. Tein kuolemaa sisälläni, pohtien voinko edes luottaa mieheen, jota olen kutsunut isäkseni koko elämäni ajan.

”Hän kärsi, Sam, ja joskus ihmiset, jotka kärsivät niin syvästi, eivät löydä muuta reittiä ulos. Hän tiesi masennuksensa satuttavan miestään…ja tytärtään. Ja ehkä hän virheellisesti luuli tekevänsä heille palveluksen.”

”Äiti on masentunut.” Sanoin irrottamatta katsettani puuhastani.

Hän huokasi. ”Äitisi selviytyy hyvin ja tämä on todella erilaista, Sam. Kimberin äiti on ollut masentunut 20 vuotiaasta lähtien. Liittonsa alussa Anne sai useamman keskenmenon. Hedelmättömyys voi olla todella raskasta joillekin pareille ja edes Kimberin syntymä ei voi helpottaa tuskaa täysin. ”

”Isä, kaikella kunnioituksella, olen väsynyt ja lähden sänkyyn. Kyle ja minä heräämme aikaisin etsimään Kimberiä.” Heitin veitsen lavuaariin aiheuttaen kovan kalahduksen ja käännyin katsomaan isääni ensimmäistä kertaa. ”Oo kiltti ja kerro mulle, että te yritätte vielä etsiä Kimberiä.”

Sheriffi nousi ylös keittiönpöydältä, näyttäen yhtä väsyneeltä ja sotkuiselta, kuin minäkin tunsin olevani. ”Lupaan, Sammy.” Ja lopulta uskoin häntä.

Seuraavana aamuna, kun ajoin Kylen talolle, Parker tuli ulos tapaamaan minua.

”Hei, Parker.” Sanoin veivatessani ikkunaa alas ja viileä aamu ilma leijui sisään.

”Kyle ei ole täällä. Hän lähti 5:n maissa. Varasti isämme kuorma-auton. Hän on vihainen, joten sinun kannattaa lähteä.”

”Kiitos.” Sanoin ja sitten veivasin ikkunan ylös ja kurvasin tielle. Ajoin ympäriinsä koko aamun etsien Kyleä ja soitellen hänen kännykkäänsä, mutta hän ei vastannut ennen kuin noin keskipäivällä.

”Sori. En saanut nukuttua.” Kyle kuulosti hieman vakaammalta, kuin edellisenä päivänä.

”Sepä hienoa, missä olet.”

”En tiedä tarkalleen. Harvinainen paikka missä liittymä toimii.”

”Oletko metsässä?”

”Joo. Hän on täällä, Sam, jossain vuorilla. Tunnen sen. Tiedän sen.”

”Selvä, anna minun tavata sinut.”

”Ok. Tulet vain alas Länsipuolen Prescott Malmipolkua ja tavataan siellä.”

Olin vain viiden minuutin päässä, joten saavuin paikalle ennen Kyleä. Hra. Landyn punainen Dodge Ram oli pysäköity sattumanvaraisesti ei parkkipaikalle ja päättelin, että se olisi luultavasti hinattu pois palatessamme. Epäilin Kylen huolestuvan tässä pisteessä, kuitenkin.

Laitoin käteni ristiin ja nojasin autoani vasten odottaessani häntä, tuijottaen likaista, punaista polkua kärsimättömänä. Kun Kyle viimein ilmaantui puolen tunnin kuluttua, hän oli hikinen, likainen ja alakuloinen.

”No?” Sanoin, työntyen poispäin autosta.

”Ei, ei mitään.”

”Okei, jatketaan siis etsintää.”

Patikoimme kilometrejä ja kilometrejä pitkin vuoria sinä päivänä, mutta emme löytäneet yhtään merkkiä ihmiselämästä. Ja seuraavan muutaman päivän aikana, jos ulkona oli aurinko, niin olimme mekin. Kylestä tuli koko ajan entistä epätoivoisempi: hän ylitti rajan yksityiselle tontille etsimään hakkuuvarusteita ja kartoittamaan piirikunnan useita kaivauksia etsiäkseen hylättyjä rakennuksia. Vuori oli kuitenkin iso ja neula oli haudattu syvälle heinäsuopaan. Päivien kuluessa kului myös Kylen mielenterveys.

Joka kerta nähdessäni isäni hän katsoi minua vakavalla ilmeellä ja lupasi minulle, että he etsivät vielä. Minusta tuntui, että jopa hän alkoi huolestua. Destarojen talo pysyi yhtä kylmänä ja tyhjänä kuin avaruus tähtien välissä talon yläpuolella.

Yhdentenätoista yönä Kimberitöntä olemassaoloamme heräsin sekavasta unesta vihlovaan, kirkuvaan kuoleman ääneen Borrascasta. Itkin itseni takaisin uneen Kylen tuskaisiin ääniin viereisessä huoneessa. Me petimme hänet. Kimber oli kuollut.

 Alkuperäinen englanninkielinen versio

En ole itse kirjoittanut tarinaa, vaan olen sen kääntänyt englannin kielestä.

Alkuperäinen kirjoittaja: C. K. Walker

Jos käytät suomennostani, muistathan mainita teoksen alkuperäisen kirjoittajan.