#27 The Pocket Watch

Ollessani lapsi, meillä ei ollut mitään syötävää. Olin viisikon vanhin, joten oli aina minun tehtäväni pitää huoli, että annoin aina veljieni ja siskojeni syödä ennen minua. Sota hivuttautui rannikolta sisämaata kohti ja sen marssiessa lähemmäs ruokamme väheni. Eläimet pakenivat alueelta, tai muut kylämme perheet teurastivat ja söivät ne paniikissa.

Isäni oli viisas ja varovainen mies ja niinpä odotimme syksyyn ennen kuin teurastimme kaksi kanaamme, kun ruohosta ja puunkuoresta tuli liian hankala löytää tai syötäväksi kelpaamatonta. Muut perheet tiesivät meillä olevan kanoja, ja isä valvoi koko yön joka yö vahtien niitä. Hänen täytyi tappaa ainakin yksi poika, naapurikylästä, joka oli tullut hulluksi nälästä ja yritti polttaa pienen kotimme palavalla oksalla.

Kun kanoista ei ollut jäljellä muuta kuin ja luita, ja luista oli tullut hauraita ja huokoisia äitini monissa keitoissa, vanhempani lähettivät kaksi muuta vanhempaa sisarustani ja minut ulos keräämään hyönteisiä sekä peltohiiriä iltapalaksi. Olimme nälkäisiä, mutta emme ihan nälkiintyneitä ennen yhtä aamua, kun heräsimme ensimmäisiin pakkasiin ja mitään syötävää ei ollut jäljellä. Vanhempani alkoivat neuvotella väistämättömästä – ehkä isäni pitäisi mennä rannikolle ja myydä isänsä taskukello yhdelle humalaiselle, mutta hyvin tienaavalle sotilaalle. Se oli ainoa arvokas asia mitä meillä oli ja ainoa perhekalleus, joka isäni piti jättää minulle.

En halunnut hänen menevän. Pelkäsin, että sota tulisi hänen ollessaan poissa, kun minä olin liian nuori ja heikko suojelemaan äitiäni ja nuorempia sisaruksiani. Rukoilin häntä jäämään, mutta hän vakuutti, että kaikki olisi hyvin ja lupasi tulla takaisin kahden viikon sisällä. Olin niin peloissani joten, kun hän ja äitini olivat ulkona valmistelemassa hänen olkalaukkuaan, murskasin taskukellon jalkani alle ja laitoin sen takaisin isäni puoliksi homehtuneelle pöydälle.

Äitini itki päiväkausia. Isäni teki parhaani lohduttaakseen häntä minun katsoessani, kun he kuorivat nahkaa isäni saappaista ja keittivät nahkan päivälliseksi. Seuraavana yönä äitini löysi kuolleen rotan ja keitti sen taudeista puhtaaksi ulkona olleen uuden lumen avulla. Ja seuraavana iltana hän täytti mahamme rotan luilla ja sulatetulla lumella.

Pikkuveljeni Albert piti kaikki hereillä sinä yönä itkien nälästään. Hän rukoili kaikkia asioita joita olimme syöneet, kun meillä oli puutarha ja eläimiä – nautapataa, leipää, mehukasta maissia ja maustettua lammasta. Hän sai meidän kaikkien mahat murisemaan ja kidutti meitä, joten pian huusin hänelle, että on hiljaa äitini nyyhkyttäessä huoneessaan.

Isä silitti Albertin hiuksia tuntikausia ja sitten meni takaisin itsensä ja äidin makuuhuoneeseen, sulkien oven takanaan. Albert vaikeroi kunnes ohut valonsäde auringonnoususta pilkisti hajanaisten verhojemme läpi. Kuulin isäni puuhastelevan huoneessaan kellon kanssa. Pitkä nälkäni oli kuluttanut sotilaiden pelkoni ja hiljaa rukoilin, että hän voisi korjata kellon.

Isä työskenteli taskukellon kimpussa koko päivän ja yöhön asti. Selia oli löytänyt kuolleita sirkkoja hylätyn leipomon seinistä ja syödessämme niitä isä ilmestyi makuuhuoneestaan äiti suoraan takanaan. Hymy hänen kasvoillaan oli sellainen, jonka olin jo melkein unohtanut, sillä en ollut nähnyt sitä sen päivän jälkeen, kun nuorin siskoni oli syntynyt. Hän kertoi meille, että hän oli korjannut Isoisän kellon ja, että hän oli kuullut sotilaiden leiristä lähellä. Kolme päivää, hän lupasi meille, kolme päivää ja palaan porkkanoiden, lampaan, ja leipien kanssa, niin isojen, että ne täyttävät vatsanne vuodeksi!

Taputimme käsiämme iloissamme ja juoksimme ympäri pientä, likaista pihaamme iloisina ja hyvillämme niin, että se tuntui kuin tuntemattomalta kieleltä meille. Isä sanoi, että meidän kaikkien piti auttaa äitiämme etsimään kauniita asioita millä koristella pöytä. Seuraavana aamuna hän antoi meille kaikille palat kumia äitini kenkien pohjista mitä pureskella ja lähetti meidät ulos tehtävällemme, sen jälkeen, kun oli hyvästellyt meidät suudelmin ja luvattuaan palata ennen kuin muistaisimmekaan hänen lähteneen.

Meillä oli aika hauskaa sinä päivänä, kerätessämme hevosenkenkiä ja rikkinäisen lasin sirpaleita. Pujotimme langan pätkiä hevosenkenkiin laittaaksemme ne roikkumaan pöydän yläpuolelle ja sidoimme lasia päihin, toivoen niiden välkkyvän lampun valossa. Palasimme kotiin auringon laskiessa, iloisina päivän työstämme ja innokkaina palaamaan siihen seuraavana päivänä.

Emme olleet vielä kotimme näköpiirissä kun haistoin sen ensikerran – sipulit, kanakeitto, maustettu lammas, jopa karkkeja! Juoksin niin kovaa kuin pystyin, tiputellen pöytä koristeemme huolimattomasti matkan varrelle sietämättömässä ruoan jahtaamisessa. Ryntäsin oven läpi ja löysin äitini lieden ääreltä, valmistelemassa ateriaamme hiljaisessa kunnioituksessa. Heitin käteni hänen ympärilleen ja kysyin oliko isä jo kotona.

Kyllä rakkaani. Hänellä sai mahdollisuuden tavata varakas palkkasoturi tiellä, joka oli todella halukas ostamaan isoisäsi kellon.

Halasin häntä vielä tiukemmin ja istuin alas pöytään veljieni ja siskojeni rynnätessä oviaukon läpi. He löysivät paikkansa nopeaa; nälkäiset, odottavat ilmeet kasvoillaan. Isä tuli ulos makuuhuoneesta ja otti paikkansa pöydän päässä samalla, kun äiti toi esiin höyryävän tarjoiluvadillisen maustettua, paistettua lammasta. Hän nyökkäsi meille ja me täytimme kätemme rikkaalla lihalla, tuskin vaivaamatta lautasiamme.

Lounaan jälkeen meidät lähetettiin sänkyihimme täysin massuin, kukaan ei sanonut tuskin sanaakaan sen jälkeen, kun lounas oli katettu pöytään. Söimme itsemme täyteen seuraava yönä ja seuraavana ja sitten seuraavana, mutta ruokavarastojemme alettua huveta, niin alkoi äidin terveydentilakin. Joka päivä hän jätti itseltään pois enemmän, kunnes jäljellä oli tappelu raa-an lihan tähteistä äitimme maatessa heikkona ja kuihtuessa vieressä.

Ensimmäinen yö jälleen ilman ruokaa oli yö jona hämärä, iloinen eetteri alkoi väistyä ja muistoni muutamasta viime päivästä alkoi muuttua hämmentäviksi.

Mieleeni muistui, että maustettu lammas, jota olin syönyt niin raivokkaasti, oli oikeastaan ollut ällön makeaa ja lisukkeita, jotka olin ensin haistanut, ei ollut ikinä tuotu pöytään.

En muistanut äidin syöneen mitään yhtenäkään näistä päivistä sen jälkeen, kun isä oli palannut. Sen sijaan hän oli istunut hiljaa vieressämme pöydässä, tuijottaen kimpaletta harmaata lihaa, jota söimme niin raivokkaasti.

Ja isä, en muistanut kuulleeni hänen ääntään sen aamun jälkeen, kun hän oli lähtenyt sotilasleiriin. Hänen tuolinsa oli seissyt tyhjänä, yö toisensa jälkeen, ja muistojeni ääriviivojen muotoutuessa, en voinut olla täysin varma hänen edes olleen siellä kaiken kaikkiaan – ainakaan sen aamun jälkeen, kun hän oli leikannut äidin kengistä kumin palasia pöydällä.

Kauhistuneena ja nälkiintyneenä en saanut unta ennen yön pimeimpiä tunteja. Seuraavana aamuna kun äitini ilmestyi huoneestaan, kysyin minne isä oli kadonnut. Hän kertoi minulle hänen täytyneen jäädä kouluttautumaan sotilaaksi ja lähetti meidät keräämään pensaiden kuorta metsään. Isä ei ikinä palannut.

Ehkä syy miksi en tajunnut silloin mitä tapahtui oli, koska olin liian huonona ajattelemaan ja olin niin hirveän nälkäinen. Äiti kuitenkin kuoli muutama päivä sitten ja kuollessaan hän luotti totuuden minulle. Hän jätti minulle perinnöksi vähäisestä omaisuusvarastostaan pienen laatikon, jonka sisällä ei ollut muuta kuin kiiltävä, rikkinäinen taskukello.

Ehkäpä hän halusi minun muistavan sen kaiken; ainoa toivo selviytymisestämme jonka minä olin murskannut kantapääni alle. Isäni viimeinen, rakastava halaus ennen kuin hän lähetti meidät keräämään koristeita juhla-ateriaa varten. Liian maustettu harmaa liha. Ja härski haju, joka oli leijunut äitini oven alta, muuttuen pistävämmäksi päivä päivältä.

Isäni uhrasi enemmän perheensä puolesta kuin suurin osa ikinä voisi. Minulla oli tapana surra kuinka minulla ei ole mitään mikä muistuttaisi hänestä. Ei sukukalleutta, jota jättää omille lapsilleni.

Mutta nyt minulla on tämä taskukello, asia, jota en voi antaa omille lapsilleni. Ei siksi, koska lasi on särkynyt. Ei siksi, että hammasrattaat ovat hajonneet.

En voi jakaa kelloa, koska se on kirous joka minun on kestettävä…kiiltävä, vääntynyt metalli ei ole koskaan menettänyt sitä kuvottavaa makean, hopeisen lihan hajua.

Alkuperäinen englanninkielinen versio

En ole itse kirjoittanut tarinaa, vaan olen sen kääntänyt englannin kielestä.

Alkuperäinen kirjoittaja: C. K. Walker

Jos käytät suomennostani, muistathan mainita teoksen alkuperäisen kirjoittajan.