Ollessani
lapsi, meillä ei ollut mitään syötävää. Olin viisikon vanhin, joten oli aina
minun tehtäväni pitää huoli, että annoin aina veljieni ja siskojeni syödä ennen
minua. Sota hivuttautui rannikolta sisämaata kohti ja sen marssiessa lähemmäs ruokamme
väheni. Eläimet pakenivat alueelta, tai muut kylämme perheet teurastivat ja
söivät ne paniikissa.
Isäni oli
viisas ja varovainen mies ja niinpä odotimme syksyyn ennen kuin teurastimme
kaksi kanaamme, kun ruohosta ja puunkuoresta tuli liian hankala löytää tai
syötäväksi kelpaamatonta. Muut perheet tiesivät meillä olevan kanoja, ja isä
valvoi koko yön joka yö vahtien niitä. Hänen täytyi tappaa ainakin yksi poika,
naapurikylästä, joka oli tullut hulluksi nälästä ja yritti polttaa pienen
kotimme palavalla oksalla.
Kun kanoista
ei ollut jäljellä muuta kuin ja luita, ja luista oli tullut hauraita ja huokoisia
äitini monissa keitoissa, vanhempani lähettivät kaksi muuta vanhempaa
sisarustani ja minut ulos keräämään hyönteisiä sekä peltohiiriä iltapalaksi.
Olimme nälkäisiä, mutta emme ihan nälkiintyneitä ennen yhtä aamua, kun
heräsimme ensimmäisiin pakkasiin ja mitään syötävää ei ollut jäljellä.
Vanhempani alkoivat neuvotella väistämättömästä – ehkä isäni pitäisi mennä
rannikolle ja myydä isänsä taskukello yhdelle humalaiselle, mutta hyvin
tienaavalle sotilaalle. Se oli ainoa arvokas asia mitä meillä oli ja ainoa
perhekalleus, joka isäni piti jättää minulle.
En halunnut
hänen menevän. Pelkäsin, että sota tulisi hänen ollessaan poissa, kun minä olin
liian nuori ja heikko suojelemaan äitiäni ja nuorempia sisaruksiani. Rukoilin
häntä jäämään, mutta hän vakuutti, että kaikki olisi hyvin ja lupasi tulla
takaisin kahden viikon sisällä. Olin niin peloissani joten, kun hän ja äitini
olivat ulkona valmistelemassa hänen olkalaukkuaan, murskasin taskukellon
jalkani alle ja laitoin sen takaisin isäni puoliksi homehtuneelle pöydälle.
Äitini itki
päiväkausia. Isäni teki parhaani lohduttaakseen häntä minun katsoessani, kun he
kuorivat nahkaa isäni saappaista ja keittivät nahkan päivälliseksi. Seuraavana
yönä äitini löysi kuolleen rotan ja keitti sen taudeista puhtaaksi ulkona
olleen uuden lumen avulla. Ja seuraavana iltana hän täytti mahamme rotan luilla
ja sulatetulla lumella.
Pikkuveljeni
Albert piti kaikki hereillä sinä yönä itkien nälästään. Hän rukoili kaikkia
asioita joita olimme syöneet, kun meillä oli puutarha ja eläimiä – nautapataa,
leipää, mehukasta maissia ja maustettua lammasta. Hän sai meidän kaikkien mahat
murisemaan ja kidutti meitä, joten pian huusin hänelle, että on hiljaa äitini
nyyhkyttäessä huoneessaan.
Isä silitti
Albertin hiuksia tuntikausia ja sitten meni takaisin itsensä ja äidin
makuuhuoneeseen, sulkien oven takanaan. Albert vaikeroi kunnes ohut valonsäde auringonnoususta
pilkisti hajanaisten verhojemme läpi. Kuulin isäni puuhastelevan huoneessaan
kellon kanssa. Pitkä nälkäni oli kuluttanut sotilaiden pelkoni ja hiljaa
rukoilin, että hän voisi korjata kellon.
Isä
työskenteli taskukellon kimpussa koko päivän ja yöhön asti. Selia oli löytänyt
kuolleita sirkkoja hylätyn leipomon seinistä ja syödessämme niitä isä ilmestyi
makuuhuoneestaan äiti suoraan takanaan. Hymy hänen kasvoillaan oli sellainen,
jonka olin jo melkein unohtanut, sillä en ollut nähnyt sitä sen päivän jälkeen,
kun nuorin siskoni oli syntynyt. Hän kertoi meille, että hän oli korjannut
Isoisän kellon ja, että hän oli kuullut sotilaiden leiristä lähellä. Kolme
päivää, hän lupasi meille, kolme päivää ja palaan porkkanoiden, lampaan, ja leipien
kanssa, niin isojen, että ne täyttävät vatsanne vuodeksi!
Taputimme
käsiämme iloissamme ja juoksimme ympäri pientä, likaista pihaamme iloisina ja
hyvillämme niin, että se tuntui kuin tuntemattomalta kieleltä meille. Isä
sanoi, että meidän kaikkien piti auttaa äitiämme etsimään kauniita asioita
millä koristella pöytä. Seuraavana aamuna hän antoi meille kaikille palat kumia
äitini kenkien pohjista mitä pureskella ja lähetti meidät ulos tehtävällemme,
sen jälkeen, kun oli hyvästellyt meidät suudelmin ja luvattuaan palata ennen
kuin muistaisimmekaan hänen lähteneen.
Meillä oli
aika hauskaa sinä päivänä, kerätessämme hevosenkenkiä ja rikkinäisen lasin
sirpaleita. Pujotimme langan pätkiä hevosenkenkiin laittaaksemme ne roikkumaan
pöydän yläpuolelle ja sidoimme lasia päihin, toivoen niiden välkkyvän lampun
valossa. Palasimme kotiin auringon laskiessa, iloisina päivän työstämme ja
innokkaina palaamaan siihen seuraavana päivänä.
Emme olleet
vielä kotimme näköpiirissä kun haistoin sen ensikerran – sipulit, kanakeitto,
maustettu lammas, jopa karkkeja! Juoksin niin kovaa kuin pystyin, tiputellen
pöytä koristeemme huolimattomasti matkan varrelle sietämättömässä ruoan
jahtaamisessa. Ryntäsin oven läpi ja löysin äitini lieden ääreltä,
valmistelemassa ateriaamme hiljaisessa kunnioituksessa. Heitin käteni hänen
ympärilleen ja kysyin oliko isä jo kotona.
Kyllä
rakkaani. Hänellä sai mahdollisuuden tavata varakas palkkasoturi tiellä, joka
oli todella halukas ostamaan isoisäsi kellon.
Halasin
häntä vielä tiukemmin ja istuin alas pöytään veljieni ja siskojeni rynnätessä
oviaukon läpi. He löysivät paikkansa nopeaa; nälkäiset, odottavat ilmeet kasvoillaan.
Isä tuli ulos makuuhuoneesta ja otti paikkansa pöydän päässä samalla, kun äiti
toi esiin höyryävän tarjoiluvadillisen maustettua, paistettua lammasta. Hän
nyökkäsi meille ja me täytimme kätemme rikkaalla lihalla, tuskin vaivaamatta
lautasiamme.
Lounaan
jälkeen meidät lähetettiin sänkyihimme täysin massuin, kukaan ei sanonut tuskin
sanaakaan sen jälkeen, kun lounas oli katettu pöytään. Söimme itsemme täyteen
seuraava yönä ja seuraavana ja sitten seuraavana, mutta ruokavarastojemme
alettua huveta, niin alkoi äidin terveydentilakin. Joka päivä hän jätti
itseltään pois enemmän, kunnes jäljellä oli tappelu raa-an lihan tähteistä
äitimme maatessa heikkona ja kuihtuessa vieressä.
Ensimmäinen
yö jälleen ilman ruokaa oli yö jona hämärä, iloinen eetteri alkoi väistyä ja
muistoni muutamasta viime päivästä alkoi muuttua hämmentäviksi.
Mieleeni
muistui, että maustettu lammas, jota olin syönyt niin raivokkaasti, oli
oikeastaan ollut ällön makeaa ja lisukkeita, jotka olin ensin haistanut, ei
ollut ikinä tuotu pöytään.
En muistanut
äidin syöneen mitään yhtenäkään näistä päivistä sen jälkeen, kun isä oli
palannut. Sen sijaan hän oli istunut hiljaa vieressämme pöydässä, tuijottaen
kimpaletta harmaata lihaa, jota söimme niin raivokkaasti.
Ja isä, en
muistanut kuulleeni hänen ääntään sen aamun jälkeen, kun hän oli lähtenyt
sotilasleiriin. Hänen tuolinsa oli seissyt tyhjänä, yö toisensa jälkeen, ja
muistojeni ääriviivojen muotoutuessa, en voinut olla täysin varma hänen edes
olleen siellä kaiken kaikkiaan – ainakaan sen aamun jälkeen, kun hän oli
leikannut äidin kengistä kumin palasia pöydällä.
Kauhistuneena
ja nälkiintyneenä en saanut unta ennen yön pimeimpiä tunteja. Seuraavana aamuna
kun äitini ilmestyi huoneestaan, kysyin minne isä oli kadonnut. Hän kertoi
minulle hänen täytyneen jäädä kouluttautumaan sotilaaksi ja lähetti meidät keräämään
pensaiden kuorta metsään. Isä ei ikinä palannut.
Ehkä syy
miksi en tajunnut silloin mitä tapahtui oli, koska olin liian huonona
ajattelemaan ja olin niin hirveän nälkäinen. Äiti kuitenkin kuoli muutama päivä
sitten ja kuollessaan hän luotti totuuden minulle. Hän jätti minulle perinnöksi
vähäisestä omaisuusvarastostaan pienen laatikon, jonka sisällä ei ollut muuta
kuin kiiltävä, rikkinäinen taskukello.
Ehkäpä hän
halusi minun muistavan sen kaiken; ainoa toivo selviytymisestämme jonka minä
olin murskannut kantapääni alle. Isäni viimeinen, rakastava halaus ennen kuin
hän lähetti meidät keräämään koristeita juhla-ateriaa varten. Liian maustettu
harmaa liha. Ja härski haju, joka oli leijunut äitini oven alta, muuttuen
pistävämmäksi päivä päivältä.
Isäni uhrasi
enemmän perheensä puolesta kuin suurin osa ikinä voisi. Minulla oli tapana
surra kuinka minulla ei ole mitään mikä muistuttaisi hänestä. Ei sukukalleutta,
jota jättää omille lapsilleni.
Mutta nyt
minulla on tämä taskukello, asia, jota en voi antaa omille lapsilleni. Ei
siksi, koska lasi on särkynyt. Ei siksi, että hammasrattaat ovat hajonneet.
En voi jakaa
kelloa, koska se on kirous joka minun on kestettävä…kiiltävä, vääntynyt metalli
ei ole koskaan menettänyt sitä kuvottavaa makean, hopeisen lihan hajua.
Alkuperäinen englanninkielinen versio
En ole itse kirjoittanut tarinaa, vaan olen sen kääntänyt englannin kielestä.
Alkuperäinen kirjoittaja: C. K. Walker
Jos käytät suomennostani, muistathan mainita teoksen alkuperäisen kirjoittajan.
En ole itse kirjoittanut tarinaa, vaan olen sen kääntänyt englannin kielestä.
Alkuperäinen kirjoittaja: C. K. Walker
Jos käytät suomennostani, muistathan mainita teoksen alkuperäisen kirjoittajan.
tää oli tosi hyvä!
VastaaPoistalisää tälläista
VastaaPoistaälä katso jos pelkäät
VastaaPoista